Tietenkin siitä, että kuten niin moni muukin, myös minä olen tehnyt elämäni aikana työhakemuksia suunnilleen yksiöasunnon täydeltä. Ja myös minä olen turhautunut, kun mistään ei kuulu mitään, ja jos kuuluu, on vastaus useimmissa tapauksissa se karmea yhden tavun ei.
Muistan sen, kun ensimmäistä kertaa hain työpaikkaa. Se oli kivaa! Sai kirjoittaa ja kertoa pelkkiä hyviä puoliaan ilman että kukaan tuli osoittelemaan. Toinen hakemus oli melkein yhtä kiva, kolmas ei niinkään. Jo neljäs alkoi tuntua hieman vastenmieliseltä. Kahdennestakymmenennestä puhumattakaan.
On aika raskasta kirjoittaa kaksikymmentä kohdennettua hakemusta, joissa suhteuttaa vahvuutensa työn vaatimuksiin, mikä myös edellyttää työnantajaan tutustumista. Siinä on työtä. Vastenmieliseksi homma muuttuu siinä, että aina edes tuota kahtakymmentä hakemusta vastaan ei saa mitään. Korkeintaan tutuksi tulleen "valitettavasti valinta ei tällä kertaa kohdistunut sinuun" -viestin.
Vihaan kaikkea tuossa lauseessa. Mieleen tulee hakijapapereiden ympärillä pyörivä robotti, jonka punainen valitsijasäde sattuu menemään ohitsesi. Kaikki inhimillisyys on häivytetty, vaikka viesti ehkä yrittää lohduttaa.
Hakemusten kirjoittaminen on nykyään hirveä ponnistus, koska oon niin tottunut siihen, että mistään ei ikinä kuulu mitään. Tai sitten tulee tuollainen robottiviesti. Mun mielestä ei olisi ollenkaan hassumpi ajatus lähettää kaikille hakijoille lyhyt kuvaus siitä, kuka tehtävään on valittu! Millainen persoona, millainen koulutus, ynnä muuta. Se voisi oikeasti kannustaa, toisin kuin tuo irvokas automaattiviesti. Se vaihe, kun joku oikeasti valitaan, jää verhojen taakse. Sitten luo itselleen mielikuvan valitusta henkilöstä. Hän on luonnollisesti monilahjakas ja supliikki superihminen, joka osaa viittätoista kieltä ja on opiskellut viisitoista tutkintoa viidessätoista eri maassa. Tästä alkaa itsensä alasampuminen. Tulee hakuväsymys ja ikävä kyllä myös pessimismi työpaikan saamisen suhteen.
Mä toivon, että voisin mennä talviunille ja sillä välin joku robotti skannais mun vahvuudet, häivyttäis heikkoudet ovelasti ja kirjottais musta pätevät myyntipuheet harjoittelupaikkahakemuksiin. Tällaiset itsensä jalustalle asettamiset ja niistä totutusti seuraavat pettymykset kyllästyttää. Vaikka tietenkin viime kädessä oon optimistinen ja luotan siihen, että kyllä mä jostain sen työharjoittelupaikan hankin. Joskus vaan väsyttää.
Ens kerralla pirteämmissä tunnelmissa! Loppukuvaksi optimistinen "kyllä se siitä" -aurinko.
