Joulun palasia

Viime viikon perjantaina sain tiedon siitä, että mulle on myönnetty työharjoittelutuki vuodelle 2014. Huhhuh miten iloiseks tosta tulin! Työharjoittelutuki merkitsee aika varmaa harjoittelupaikan saantia (koputin puuta), sillä siinä tapauksessa yliopisto maksaa työnantajalle kahden kuukauden palkan kolmen kuukauden harjoittelusta, jolloin mut palkkaava taho pääsee rahallisesti helpommalla. Jos vielä onnistun tekeen ton harjottelun kesällä, mun ei tarvi tehdä enää sitä puhelintyötä vaan jotain oikeasti omaan alaan liittyvää. Se tuntuu aika pirun hyvältä, koska humanistille "oman alan työt" tuntuu keksityltä hahmolta, josta kuunnellaan tarinoita takkatulen ääressä silmät ihastuksesta loistaen. Eli JEEEE! Tällä hetkellä jännittää vain se, saanko harjoittelupaikkaa Tampereelta - näytti meinaan olevan paikat aika kiven alla. Mutta eiköhän niitä harjoittelupaikkoja tule vuoden alusta lisää.

Toissapäivänä käytiin katsomassa lyhytelokuvia Niagarassa. Vaikutuksen teki etenkin "Hätäkutsu", jossa oltiin dramatisoitu todellisia hätäpuheluita, kuten Estonia-aluksen avunpyynnöt - ja se otsikkoihinkin noussut puhelu, jossa hätäpuhelimeen pahoinpitelevästä vaimostaan soittava saa reaktion "otatko sä siellä naiselta pataan". Mieleen jäi myös "Verhon takaa", jossa poika pelastaa koulukaverinsa häpeältä laulamalla tämän puolesta laulukokeessa. Jälkeenpäin keskusteltiin sitten elokuvista pikkurilli pystyssä punaviinillä terästetyn glögin äärellä, ah.

Glögistä päästään jouluun. Se on huomenna.  Ja ulkona on mustaa. Jos näette Hatanpäällä kommandopipoisen tytön viskomassa tomusokeria ruohomättäille, pyydän ettette soita poliisille vaan autatte operaatiossa.

Harmaan 50 sävyä

Mun on pitkän aikaa pitänyt käydä katsomassa, mitä talvi on tuolle naapurin Arboretumille tehnyt. Odotin sellaista hetkeä, että maisema olisi vähän kiltimpi - olisi edes pari senttiä lunta tätä harmautta lievittämässä.  Mun mielialaan vaikuttaa pelottavankin paljon se, miltä ulkona näyttää, ja tämä selittääkin sen, miksi tällä viikolla ei ole ollut oikein fiilistä mihinkään. Mä laitan mieluummin kolme kerrosta vaatetta päälle kahdenkymmenen asteen pakkaseen kuin katselen paljaita puita ja loskaa.

Vaikka ulkona näytti harmaalta, kyllä sieltä värejäkin löytyi, aika paljonkin. Noissa lumettomissakin maisemissa oli jotain tosi nättiä, jotain The Road -leffan aavemaisella tavalla kaunista. Mewin Frengers-levy korvanapeissa innostuin kuvailemaan yllättävän pitkäksi aikaa ja tajusin lopettaa vasta kun viimeinen kappale oli loppunut ja tunto hävinnyt sormista.

 

 

 

 

Aavemaisinta oli eräässä puussa ohuella narulla leijunut irto-oksa. Tämän tarina jää kaikin puolin epäselväksi:

Blair Witch Projectin nähneenä sain tästä aikamoiset kylmät väreet.

Nyt soi: Woodkid - Run boy run. AH, mikä biisi! Spotifyn alternative-radion kautta löytää kyllä tosi kiinnostavia nimiä.

Ajankulua ja aistinautintoja

Olen taas ollut niin syntisen hiljainen, että jonkinlaista tiivistystä vähän yli kuukauden ajalta luvassa!

Jonkinlainen vastamerkintä edelliselle vuodatukselle on varmaankin paikallaan, on elämässä nimittäin kivojakin asioita. Avaan kuitenkin jollain ei-kivalla, nimittäin eräällä tentillä, joka koski siis erästä suomen sukukieltä eli tällä kertaa nganasanin kielioppia. Paras käydä tämä sisintä veitsen lailla viiltävä ja lusikan lailla kauhova kokemus vaihe vaiheelta läpi.

Arvosanatavoite ennen tentin alkamista: vahva kakkonen.

Tentti alkaa.
Paperit jaetaan.

Ensimmäinen reaktio:

1. Ai. Seitsemän sivua.

2. Ei helvetti. Ei helvetti. Mä kuolen tähän. Tää tentti fyysisesti tappaa mut.
3. Mä taidan kohta itkeä. Voiko niin tehdä tentissä?
4. No niin. Nyt mä rauhotun. Seuraava sivu menee paremmin.
5. Ai mun piti osata rytminen astevaihtelu?
6. Mä itken ihan just. Mä tunnen kuinka se lähestyy.
7. Hmm tää tentti menee kyllä aivan päin helvettiä.
8. Katson kelloa. Minuuttiviisarissa lukee "fuck" ja sekuntiviisarissa "this shit".

Arvosanatavoite tentin jälkeen: heikko ykkönen.

Onneksi se meni muillakin aivan yhtä huonosti ja ennen kaikkea - onneksi kokoonnuttiin sen jälkeen koulukamujen kanssa tekemään syntisen hyviä lohileipiä ja katsomaan Klikkaa mua -tv-sarjaa, joka on esim. paras.

Marraskuun puolivälissä käytiin myös Tampere-Talossa kahdessa konsertissa - ensin kuuntelemassa Toivotuimpia klassikoita ja seuraavana päivänä Ismo Alankoa.

Toivotuimmissa klassikoissa olin ihan kylminä väreinä. Moldau varsinkin meni ihon alle. En ymmärrä miten se kappale voi olla niin... sellainen. Se melodia ei ole mitenkään monimutkainen. Se alkaa tosi hiljaa, voimistuu pikkuhiljaa, rakentaa jännitettä, jatkaa rakentamista, rakentaa, ei ihan vielä päästä viulua irti, rakentaa, ja sitten, sitten se viulu AAAA ne viulut ne viulut, eikä edes tajua mikä iski ennen kuin näkee sielunsa kahden metrin päässä hyppimässä ja tanssimassa. Musiikki on ehkä paras asia maailmassa, enkä yhtään liioittele. Mikään muu aineeton ei mene yhtä paljon ihon alle.

Seuraavana päivänä nähtiin Ismo, joka tapansa mukaan veti noin kolmen tunnin keikan. Ja kolmenkaan tunnin jälkeen sitä ei olisi vielä halunnut pois. Se läsnäolo lavalla on niin uskomatonta. Nyt ollaan keikasta lähtien luukutettu kämpässä Ismoa, toivottavasti naapurit ei vihaa.

Mitäs muuta? Kaikenlaista oli. Maruseki oli.

Minä ja keitto-onnellisuus

Vuohenjuustosusheja.

Oli niin hyviä, että ihan oli itku tirahtaa.

Oli myös itsenäisyyspäivä. Elän niin keskustasta suojassa, että kaikki mellakat sun muut menivät onneksi täysin ohi. Ainoastaan myötähäpeä ei mennyt. Onneksi niistä vekkuleista vain pieni osa oli tamperelaisia, jottei tarvitse sentään hirveää paikkakuntahäpeää tuntea. Itsenäisyyspäivä näytti tältä.

Brunssin paras puoli on mielestäni viini

Pesto-mozzarella-kanapatonkia

Ananaata sekä melonia

Tuorein tapaus on kavereiden tuparit, jotka näyttivät tältä:

Yllätyin siitä, millainen menomesta Hervannan Cupola lopulta olikin! Tosin tuolla karpaloboolilla saattoi olla jotain tekemistä sen kanssa, miten sydämellisesti siellä tanssin.

Yhtä asiaa en ymmärrä: sitä, miten voi olla joulukuu. Enkös mä eilen juuri juhlinut vikaa työpäivää, puhunut viimeisen hieman liian suulaan mummoasiakkaan kanssa puhelimessa, syönyt kavereiden kanssa Napolissa ja mennyt kotiin tuntien vapautta - ja hämmennystä.

Niin se aika menee. Toisaalta, luojan kiitos että menee. Ajan ansiosta antiikin kirjallisuuden tentti on ohi - jos pääsen läpi, ehkä jopa ainiaaksi. Tuntuu hyvältä. Vaikka jollain perverssillä tavalla opin pitämään Iliaastakin viimeisenä lukuiltana. Ajan ansiosta myös meidän ainejärjestön lehti on taitettu. Sain tänään lehden vedoksen käsiini ja näytin lapselta, joka sai kuulla että jouluaatto onkin jo huomenna: ai että, ai että miten hyvältä se näytti. Vaikka lehden taittamiseen menee aikaa, on se silti niin siistiä, varsinkin kun näkee lopputuloksen.

Opiskelu on muuttunut konkreettisemmaksi. Pääsin tiedottamisen ja viestinnän erikoistumisopintoihin, joihin kuuluu parin kuukauden työharjoittelu. Infotilaisuudessa alkoi tämä jo vähän jännittää, sillä vastuuopettaja heitteli pokerina ilmoille sellaisia harjoittelupaikkoja kuin kuntahallinto ja eduskunnan kanslia. Mun toinen puoli on hirveän innostunut ja haluaisi jo päästä harjoittelemaan, toista puolta jännittää hirmuisesti. Ehkä tuo innostus tässä vaiheessa vie kuitenkin voiton. Se tunne, kun yliopistossa on käytäntöä - käytäntöä! Yliopistossa! Kuin tilaisi maitoa ja saisikin jäätelöannoksen kermavaahdolla, strösseleillä ja kirsikalla.

Mun opiskeluskitsofreniaa kenties vielä pahentaa se, että siskon poikaystävä tavallaan ylipuhui mut hakemaan TAMKiin elokuvan ja television koulutusohjelmaan. Joten mä haen. Kirjoitan sen tänne, jotta varmasti haen. Sitä en tiedä, mitä se tarkoittaa mun nykyisten opintojen kannalta, mutta mähän haen!

Huomenna aistinautinnot jatkuvat, koska Hobitti. Tämä mennään tietenkin kera ystäväin katsastamaan heti yönäytökseen. Mua jännittää ehkä aika nolonkin paljon.