Juhannuksesta, Möröstä ja vähän muustakin

Jospa herättelen blogia taas pitkästä aikaa henkiin! Tällä välin olen esimerkiksi lukenut tiedottamisen ja viestinnän tenttiin, joka on tämän viikon tiistaina (apua). Kesäopiskelu on ihan jees ainakin nyt, kun ilma on ollut lähempänä syyskuuta, byhyy. Tuli myös käytyä kahden kaverin kanssa päivä Tukholmassa -risteilyllä, jossa nautittiin hyvästä ruuasta, tanssittiin ja juotiin itsemme erittäin huonoon sosialiseen ratkaisuun eli darraan juhannusaattona.  En suosittele moista ratkaisua kenellekään. Reissu sen sijaan oli hirmu kiva paluupäivän krapulasta huolimatta. Käytiin Tukholmassa mm. museossa katsomassa vaatteita 1500-1700 -luvuilta, ja voin sanoa että oli melko mykistävää nähdä yli kolmesataa vuotta vanha veritahra Kustaa III:n paidan selkämyksessä. Näyttelyssä oli myös Game of Thrones -puvustoa ja kuuluisa maailman epämukavin tuoli, jolle itsekin istahdin hetkeksi. Riemastuttavin osio oli kuitenkin roolipukuhuone, jossa sai itse sonnustautua korsetteihin, muihin "upeisiin" aatelisvaatteisiin ja viehkoihin päähineisiin kuten paavinhattuun ja metallikypärään.

Ai niin, reissussa tuli nähtyä myös kukapa muukaan kuin itse Andy McCoy. Kun huomasin sen ja ilmoitin asiasta kavereille, se laittoi aurinkolasit päähänsä. Sen jälkeen ei varmasti kukaan tunnistanut sitä, kysehän ei nimittäin ole Suomen rock-scenen ikonisimmasta tyypistä ikinä.

Muilta osin reissu näytti jotakuinkin tältä.

 

 

 

 

Juhannusaattona käytiin siskon kanssa Valtteri-festivaaleilla, joilla nähtiin matalaääninen karismapommi Jarkko Martikainen, eteerisen pirteä Miisa, tunnelmallisen charmantti Samuli Putro, ihan vain ihana Olavi Uusivirta ja kauniin haikea SMG. Seuraavana päivänä otettiinkin suunta Pohjanmaalle tädin ja sen miehen asuntoon, ja juhannuspäivä meni hyvää musiikkia kuunnellessa ja sukulaisten kanssa jutellessa. Mä oon aina tykännyt sellaisista juhlista, joissa on myös muiden sukupolvien ihmisiä läsnä, se syventää keskustelua kummasti. Mahdollisista ja usein vääjäämättömistä sukupolvien välille muodostuneista mielipide-eroistakin selvitään, jos kumpikin osapuoli osaa hieman pehmentää asenteitaan.

Näin esimerkkinä, mulle homojen oikeudet on ihan ala-asteelta asti ollut ihan selvä juttu. Tästä syystä tulin ennen hirveän vihaiseksi aina kun joku niitä vastusti, ja oma argumenttini oli silloin huoneesta poistuminen äänekkäästi tömistellen. Nykyään pystyn näissä tilanteissa pitämään pään vähän kylmempänä ja kertomaan rauhallisesti oman näkökulmani, ja olen sitä mieltä, että tietyn takapajuisuuden voi antaa anteeksi, mikäli henkilö on muuten hyvä ja potentiaalisesti mielipidettä tulevaisuudessaan pehmittävä tyyppi.

Oon aina ollut tosi tunteellinen tyyppi hyvässä ja pahassa, ja ylipäätään sen ymmärtämiseen, että rauhallisuudella on helpompi voittaa ihmisiä puolelleen kuin sillä yläastelaisella säoottyhmällä, on ollut mun kohdallani pitkä ja kivinen tie. Harjoittelu jatkuu edelleen - ehkä silti viime aikoina olen alkanut enemmän ymmärtää sitä, että ihmisiä tulee niin erilaisista lähtökohdista että toisinaan on kohtuutonta vaatia kaikilta samanlaisia asenteita.

Takaisin Pohjanmaalle ja juhannukseen. Illemmalla suunnattiin Kalliojärven tansseihin, joissa tanssiminen tosin jäi vähemmälle - siellä nimittäin oli karaoke! Jee! Reippaasti siinä sitten vedettiin pikkusiskon kanssa Olavin Nukketalo palaa, ja lauloinpa myös ikuisen bravuurini eli Anssi Kelan Puistossa, joka kuulemma meni juopumistasooni nähden yllättävän hyvin.

 

Eräänä päivänä myös soitin jännittyneenä Teakiin saadakseni palautetta pääsykokeista. Voin sanoa, että jos on jotain Teakin pääsykokeita pelottavampaa, on se jokin puhelinpalaute Teakin pääsykokeista. Ei siinä sinänsä mitään, olen vuosien saatossa tarkoituksella hankkiutunut tilanteisiin joissa saan teksteistä palautetta, joten voisin sanoa että mulla on tekstiin kohdistuvan kritiikin suhteen aika paksu nahka. Jännitin tuota puhelinsoittoa aika paljon, koska kakkosvaiheessa karsiutuneena ei palautteen voi odottaa olevan hirveän positiivista - mutta yllätyin siitä, miten virkistävältä tuntui kun asiat sanottiin suoraan. Itseni pudottanut teksti oli sellainen, johon olin itse ollut tyytyväinen, joten yllätyksenä kritiikki tuli, mutta pahalta palaute ei ihme kyllä tuntunut. Ehkä se johtuu toisaalta siitä, että pudottaminen liittyi yhteen ajanjaksolliseen valintaan, jota en raadin mielestä riittävästi perustellut tekstissä - jos kyse olisi ollut tyylistäni yleensä, olisi palautetta ollut vaikeampi sulattaa.

On rehellisellä kritiikillä haittapuolensakin: luinpa netistä sellaistakin juttua, että joku oli saanut Teakin puhelinpalautteessa kuulla tekstinsä olleen "täyttä paskaa". Palautteen antaminen noin alentavaan tyyliin ei ole yhtään asiallista, mutta mun mielestä asiallista ei ole myöskään se että epäillään ihmisen kritiikinvastaanottokykyä ja peitellään söpöihin eufemismeihin se mitä oikeasti halutaan sanoa. Jos mikään ei ikinä ole "huonoa", miten mikään voi ikinä olla hyvää? En voi kiistää ettenkö olisi joskus itsekin kritiikkiä antaessani sortunut kaunistelemaan oikeaa mielipidettäni. Ehkä helpointa rehellisyys onkin silloin, kun se tulee ennestään tuntemattomalta taholta, ei esim. kaverilta.

Nyt kun päästiin kirjoittamiseen, täytyy todeta, että mun taidehippeily(- eli kröhm opiskelu)kesä on osoittautunut yllättävän hankalaksi. Olen nähnyt melkein joka yönä unta jossa olen edelleen viime työpaikassani, eli rutiininkaipuu on suuri. Vapaudesta on seurannut vanha tuttu kaikki on mahdollista -kriisi, jossa on vaikea saada mitään tehdyksi. Hyvin usein vain löydän itseni katsomasta Netflixistä Huippudragqueenia haussa (joka näin sivumennen sanoen on aivan paras), kun olisi oikeasti tarkoitus saada jotain luovaa aikaiseksi. Kun on töissä, on enemmän virtaa kaikkeen, myös harrastuksiin. Aika nurinkurista. Ja epäreilua.

Ja nyt päivityksen lähestyvän loppumisen kunniaksi välttämätön hyppy aiheesta kukkalaatikkoon, nimittäin näin viime yönä pitkästä aikaa unta Möröstä. Siis siitä Muumien Möröstä. Se oli yhtä kamalaa ja pelottavaa kuin 18 vuotta sitten. Olin huoneessa parin muun tyypin kanssa ja aistin, että tunnelmassa oli jotain pahaenteistä. Yhtäkkiä näin Mörön jäisiä jalanjälkiä ikkunalasissa (Mörkö siis liikkui ilmassa, hyi hemmetti), ja pian ne pari tyyppiä katosivat johonkin ja jäin yksin Mörön armoille. Alitajunta on ihan hiton jännä, se toimii niin alkukantaisilla ja yksinkertaisilla tavoilla. Kun se kerran löytää hyvän symbolin pimeydelle ja pelolle, se käyttää sitä miltei 20 vuotta myöhemminkin. Tai sitten alitajunta oli kiva ja sensuroi jonkin vielä pelottavamman joksikin hieman helpommin käsiteltäväksi, tässä tapauksessa Muumien Möröksi.

Pääsykokeita ja äkkikesää

Sähköpostiin pärähti huhtikuussa yllättäen kutsu TeaKin dramaturgian pääsykokeisiin Helsinkiin, joten sielläpä sitten parisen viikkoa sitten käväisin. Olin totta kai kolunnut netistä kaikki mahdolliset kauhutarinat, joiden lukemisen jälkeen olin varma raadin koostuvan itseään täynnä olevista tiukkapipoista ja itse pääsykokeiden olevan lähinnä stressaavaa siirtymistä tehtävästä toiseen. Myönnän olleeni erittäin väärässä - ainakin kakkosvaiheen osalta, koska kolmosvaiheeseen en päässyt. Raati oli hirmu ystävällistä, liikuntaosuus lähempänä meditaatiota kuin urheilua ja tehtäviäkin oli vain kolme: pari kirjoitustehtävää ja haastattelu. Kaikista kuumottavin oli haastattelu. Omista teksteistä puhuminen tuntui tosi henkilökohtaiselta ja kummalliselta. Lisäksi musta tuntui, että hehkutin haastattelussa elokuvia hieman liikaa siihen nähden, että hain kuitenkin Teatterikorkeakouluun. Joka tapauksessa pääsykokeista jäi hyvä fiilis - seison täysin tehtävien takana, eli ainakin putosin sieltä omana itsenäni! Täytyy hakea sitten vielä vähän kypsyneenä vaikka kahden vuoden päästä, jolloin gradukin on toivottavasti jo valmis.

Varsinkin itselleni tärkeimmissä asioissa tuppaan välillä pelkäämään epäonnistumista, mistä syystä kävi jopa mielessä etten kävisi ollenkaan pyörähtämässä noissa kokeissa. Nyt haluaisin lähinnä vetää turpaan tuota harkinnutta menneisyyden Jossua. Melkein yhtä siistiä kuin onnistumisen tunne on se tunne, kun epäonnistuu ja jää henkiin. Henkinen haarniska ei paksuunnu mistään muusta niin hyvin kuin siitä että uskaltaa säännöllisin väliajoin pudota henkisesti perseelleen! Onnistumisetkin tuntuu silloin entistä paremmilta.

Mitäs muuta? Helsingissä Annan luona pelattiin kuolettavaa Hobitti-juomapeliä, syötiin hyvää pizzaa ja ennen kaikkea lagattiin isolla L:llä. Maininnan arvoista lienee myös se, että Rautatieaseman edustalla take away -kahvia hörppiessäni Ben Zyskovicz ojensi minulle hymyillen vaalimainoksen ja sanoi "oi, sinä kahvin ystävä!"

Lisäksi olen syönyt hemmetisti jäätelöä, käynyt mökillä, ryypännyt ja grillannut liian isolla rahalla, paistunut paljussa, tunnelmoinut surkuhupaisasti Tommi Soidinmäen "Iskelmä ja kesä" -biisiä, ihmetellyt ötökättömyyttä mutta heti kaupunkiin tultuani käyttänyt puoli tuntia mehiläisen karkottamiseen kämpästä, kirjoittanut ja sävellellyt ja lukenut vielä suhteellisen laiskasti kesätenttikirjoja. Päätin käyttää tämän kesän opiskellen, koska en varpaankynnellänikään olisi harjoittelupaikkahaun jälkeen jaksanut käydä samaa rumbaa työpaikan etsimisen kanssa. Ainakin jää aikaa kirjoittamiselle ja muulle taidepöhinälle. Syksyllä Oulussa saa sitten uppoutua työhön vaikka kaulaansa myöten! (Koputin puuta, koska mua pelottaa vieläkin vähän että jokin meneekin pieleen.)

Leffassakin olen kerran käynyt! Käytiin Susun kanssa katsomassa Divergent, joka oli yllättävän hyvä. Hirveän viihdyttävä, hyviä näyttelijöitä (etenkin pääosan Shailene Woodley), kröhm komeita näyttelijöitä ja mahtava soundtrack. Lisäksi pääparilla synkkasi valkokankaalla ihan mielettömän hyvin! Ehkä kamalin moka elokuvassa on se jos romanssi ei tunnu uskottavalta, mutta Divergentissä sitä vaaraa ei ollut. Jotain pientä teinileffamaisuutta siinä välillä oli, mutta ei todellakaan häiritsevän paljon.