Yö on uusi päivä

Viime viikonloppu oli Hervanta-viikonloppu. Perjantaina vietettiin kaverin antitupareita eli tyhjän talon bileitä, ja lauantaina puolestaan kokoonnuttiin faniporukalla katsomaan mun lempibändin eli X Japanin konserttidvd:itä. Löysin itsestäni jälleen naurettavan fanitytön - sekä yllättävän viehtymyksen Hervantaan. Osa viehätystä saattoi kyllä mennä upean auringonpaisteen piikkiin.

Fanitusevästä

Tärähtänyt Hatanpään valtatie, jota talsin yökolmelta kotiin

Ihanan viikonlopun jälkeen olikin sitten taas arki. Mun kohdalla se tarkoittaa sitä, että herään kahdeltatoista, meen kolmeen töihin, pääsen yheksältä ja valvon kolmeen asti. Viime kesänä tää rytmi vähän ahdisti, vaikka ilta- ja yöeläin olenkin - tuntui hirveältä haaskaukselta, kun aurinko ehti melkein laskea toimistossa istuessa. On myös jännää, miten vähän päivästä tuntuu jäävän käteen ihan vaan sen takia että aurinkoa näkee huomattavasti vähemmän kuin normaali kaheksasta neljään -kansa. Nyt oon kuitenkin päättänyt tietoisesti kieltäytyä tästä ajan olemattomuuden harhakuvitelmasta ja ruvennut näkemään töiden jälkeisen ajan sopivan muuhunkin kuin siihen usein suosimaani aivottomaan ölölölölölölö-lagaukseen. Kun niitä töiden jälkeen itselle jääviä tunteja laskee, huomaa että tällä unirytmillä niitä tulee niinkin paljon kuin kuusi - kuusi tuntia aikaa tehdä mitä huvittaa! Siis mun työpäivän verran! Töiden jälkeen päivä ei siis suinkaan ole ohi. Kaiken lisäksi pääsee näkemään tällaista:

Tehokkaan yökyöpelöinnin ansiosta esseekin on viimeistelyä vaille valmis! Viime yönä kyöpelöin tosin ehkä liiankin intensiivisesti: raadoin analyysin parissa aamuneljään asti. Se tarkoittaa sitä, että heräsin 11.36 - siis noin kaksikymmentä minuuttia ennen sovittua piknik-brunssia. Hieno homma, varsinkin kun olin päättänyt lykätä pizzanteon aamuksi. Onneksi tapaamispaikka oli sovittu mun talon eteen, enkä myöhästynyt kuin viitisen minuuttia. Uhatusta sateesta huolimatta meille myös koitti ihana päivä!

Pysyväksi päivärutiiniksi näyttää muodostuneen iltaleffa, oli sitten arki tai juhla. Onneks pikkusiskokin on yhtä leffahörhö kun mä, oisin niin liemessä muuten. Toissapäivänä kaivettiin (isosta) leffahyllystä Merirosvoradio, joka on esim. paras.

Ja nyt katotaan Veren vangit! Oon yks niistä kuudesta maapallon ihmisestä, jotka vielä tykkää Tom Cruisesta (ainakin näyttelijänä, ei se skientologiapuoli henk. koht. nappaa), ja vampyyrina tykkään siitä vielä kolme kertaa enemmän.

Viisuja, viiniä ja kesää

Ah, kameraonnellisuus! Viikko sitten torstaina päätin nimittäin viimein lopettaa kärvistelyn vuoden 2006 digikameran kanssa ja hankkia pitkään haaveilemani minijärkkärin. Päädyin sellaiseen malliin kuin Olympuksen E-PL3, jonka hinta-laatusuhde vaikutti arvostelujen perusteella olevan kohdallaan. Ja oikein hyvältähän se vaikuttaakin! Tosin mut on helppo lumota, näin viimeiset 7 vuotta tuolla vanhentuneella kamerankuvatuksella pärjättyäni.

Eli tässä mää ja uusi rakkaus. En usko että on paljonkaan asioita joita en olisi kuvannut tässä viikon aikana, valmistautukaa siis kuvatulvaan (te kaikki 1-2 lukijaa)!

Lauantaina kokoonnuttiin yhteen viettämään kaveripariskunnan tupareita - ja tietenkin Euroviisuja, tuota glitterin, repäistävien mekkojen, pyroesitysten ja yleisen korniuden vuosittaista festivaalia. Vaikka viisut päättyivät kohdaltamme yhtä karvaasti kuin Suomi - Ruotsi -peli, meno oli hyvä, johtuneeko tottumuksesta Suomen häviämiseen lähes kaikessa.

Booli.

Tovereiden jalkoja

Kuohuviinin ja viisujen huumassa erehdyin sitten myös erään puoliksi britin kaverin kanssa lyömään vetoa siitä, meneekö Suomi Britannian ohi. No ei mennyt, koska Suomella vain on mentävä huonosti, vaikka vastassa on viimeksi 80-luvulla cool Bonnie Tyler. Kun muut lähtivät koteihinsa, jatkoin siis kaverin kanssa vielä Dorikseen, jossa katkerasti tarjosin sille pirun britille oluen. 

Tällä viikolla olenkin ollut lähinnä töissä ja yrittänyt tehdä tuota kuvakirja-analyysia. Nimenomaan siis yrittänyt, luonnoksen tasolla on koko homma vieläkin. Koulua vaan on ollut tänä keväänä niin vähän, että homman saaminen vauhtiin tuntuu järjettömän vaikealta. Ensi syksynä jätän kyllä työt sikseen ja keskityn kouluun, kolme iltaa viikossa töissä on vaan ihan liikaa jos haluaa kunnolla nauttia opiskelusta. Ja kyllähän sitä töissä ehtii olla koko elämän! Mua kauhistuttaa aika pirusti se ajatus, että syksyllä alkava neljäs yliopistovuosi menis samassa työn ja koulun ristipaineessa, jossa ehtii panostaan molempiin osa-alueisiin vaan puoliks.

Koska mulla on verbaalisesti tosi köyhä fiilis, tässä teille loppu kerrottava kuvien muodossa. Hyvää yötä!

Outo maanantai

Viikko alkoi maanantailla. Tämä tarkoittaa yleensä aamusta asti lumipallon lailla kasvavaa miksi-fiilistä, mutta tuona maanantaina sanan merkitys karistui!

Ensinnäkin: koulu. Kuulostan hikeltä, mutta maanantaina siellä oli jotain erityisen erityistä, nimittäin n. 40 vuotta kääntäneen Kersti Juvan luento. Tuo täti on siis kääntänyt mm. Nalle Puhia ja Sormusten herraa ja vaikka mitä, ja arvatkaa olinko tästä kaikesta taas ilmiliekeissä! Opin muunmuuassa sen, että Aragornin samoojanimelle "Strider" oli hirveän vaikeaa keksiä käännöstä, mutta lopulta Yrjönkadun uimahallissa (muistan tän varmaan ikuisesti) Kerstin mieleen pälähti suomenkielinen vastine: "Konkari". Intoilin tästä parille kaverille, jotka ei mun tavoin kylläkään innostuneet asiasta edes harkitsemaan pyhiinvaellusta kyseiseen uimahalliin, höh.

Vähän myöhemmin päätettiin parin kaverin kanssa mennä nauttimaan kohtuullisen lämpimästä päivästä Koskenrantaan - joskaan ei päädytty istuskelemaan kyseisessä paikassa kuin yhden pehmiksen keston ajan - ja siirryttiin pian Vohvelikahvilaan. Annosten tilaamisen jälkeen mentiin ulos istumaan, ja saatoin vähän hihittää kun vohveli saapui eteeni, keskellään eeppinen mokkavaahtovuori. Koska mulla oli kiire syödä kyseinen taivaallisuus, en malttanut sitä edes kuvata. Tässä teille kuitenkin tunnelmakuva ihanan isosta kahvikupista, jonka nautin pehmiksen jälkeisen vohvelin kylkeen. (Joo...)

Ojakatu on kyllä yks mun lempiasioistani Tampereella. Kaikkialla vaan pyörii kirjallisuudenopiskelijan näköisiä ihmisiä vanhanmallisine pyörineen ja pyöräkoreineen, ja on semmoinen runollinen ja nostalginen ja rauhallinen ilmapiiri, eli just oikea ympäristö mun kaltaiselle tunnelmasienelle.


Vohveleiden jälkeen siirryttiin istumaan Keskustorille, jossa mm. seurattiin kulmat koholla erään rekan peruutusyrityksiä ja haisteltiin orvokkeja.

Siinä ne ny o, kuten myös Ben & Jerry'sin julistava lehmä. Pian tämän kuvan ottamisen jälkeen meitä lähestyi flyerimies, joka kysyi kiinnostaisiko meitä standup. Kyllä kiinnosti, ja kaiken kukkuraksi sisäänpääsy oli jopa ilmainen ennen seitsemää. Kello oli 18:52, joten lähdimme harppomaan miehen osoittamaan suuntaan. Päädyttiin K-baariin, ostettiin juotavaa ja istuttiin pöytään.

Nähtiin myös ikkunasta Jonne Aaron ja pohdittiin että Tampere on aika pieni paikka. Koomikot oli pääosin mahtavia, ilmaiseksi keikaksi kovin laadukasta settiä! Keikan jälkeen se sisäänheittäjä istui vielä hetken meidän kanssa ja juteltiin sen kanssa mm. Nekalasta, jossa oltiin sattuman kautta käyty molemmat ala-aste ja asuttu naapurikaduillakin. Pohdittiin taas että Tampere on aika pieni paikka. Vielä yhden Brändy-lonkeron jälkeen kellon näyttäessä jo miltei yhtätoista lähdettiin bussipysäkille, jonne flyerimiehestä Nekalamieheksi muuttunut uusi tuttavuus meidät saattoi. Bussissa seitinohuessa lonkerohumalassa mietin että aikamoinen maanantai. Hirveästi jotenkin hymyilytti ja tajusin että Tampere on aika ihana, mutta sen ihanuuteen ei osaa kiinnittää huomiota koska arki on tietenkin vain niiden tuttujen paikkojen jatkumo. 

Seuraavana päivänä lounastettiin koulukaverin kanssa, puhuttiin kirjallisuudesta, pelättiin että meistä tulee tutkijoita ja naurettiin paperinkuivaa akateemista naurua jollekin kielitieteelliselle jutulle jota en enää muista enkä muutenkaan kehtais laittaa tänne, koska en mä oon niin hikke tai en ainakaan halua nähdä itseeni sellasena.

Ehkä mun pinkoutta vähän lieventää se seikka, etten oo avannutkaan Tolstoin Anna Kareninaa, mutta sen leffan sen sijaan ostin pari päivää sitten. Ja mä rakastan sitä, sellaisella pitkällä tamperelaisella r:llä. Haluaisin muuten antaa ainakin pienen litsarin sille kriitikolle, joka sanoi ettei pääosan näyttelijöiden välillä ole kemiaa, koska mä näytän sitä leffaa katsoessani lähinnä harvinaisen suurisilmäiseltä marsulta jolla on kädet poskilla. Sen verran intensiivinen pläjäys, kaikin puolin.

KESÄ

on täällä!

Eli eilen käytiin ensimmäisen kesäpäivän kunniaksi ostamassa kaverin kanssa parit jäätelöpallot per naama (itselläni sellaiset maut kuin mangomeloni + supertiikeri) ja siirryttiin syömään niitä Näsinpuistoon. Istuttiin siinä suihkulähteellä ja vedettiin jäätelöä onnessamme auringon paistaessa suoraan naamaan. Vaelleltiin vähän Näsinpuistossakin, jossa ilmeisesti vietän aivan liian vähän aikaa. Hirmu iso puisto, jossa kyllä riittäisi neliötilaa piknikille paljon paremmin kuin jossain Koskipuistossa. 

Kuvassa Näsilinnaa ja varhainen riippukeinu. Näsinpuistosta lähdettiin kohti keskustaa ja päätettiin matkalla poiketa divarissa, josta löysin aarteen: yli 600 sivua Andersenin satuja hintaan 6 rahaa. Siis siinä oli niitä satuja joita lapsena luin ihan tähdet silmissä mummulassa, niitä ei-niin-tunnettujakin. Aika jäätävää että luin lapsena satua jossa äiti joutuu luopumaan mm. silmistään ja hiuksistaan noutaakseen lapsensa Kuoleman käsistä, mutta vitsi miten hieno kertomus. Nykyään yritetään ihan liikaa varjella lapsilta kaikelta vähänkin jotain pelonsukuistakin herättävältä tarinoissa ja elokuvissa. Kyllä lapselle pitää tarjota jotain vertailukohtaa niistäkin elämän osa-alueista, joissa kukilla ei oo hymyilevää naamaa eikä aina oo hirveen ilosta ja helppoa.

Tänään vuorossa oli taas jäätelö Tammelantorilla koulukamujen kanssa. Uhkaavien pilvien takia fiilis ei ollut yhtä euforinen, mutta onhan se pehmis hyvää. Kylmyydeltä meidät pelasti pubi, jossa join kaakaon ja jossa pelattiin erä Aliasta! En suoriutunut kylläkään kovin kaksisesti. Mun nappula on toi punanen.

 Tän jälkeen menin peruskaveriporukan kanssa ähkiytyyn American Dineriin. Nam. (Teen mä siis kyllä muutakin kuin syön, ainakin välillä.)

Tällä hetkellä katotaan kahen pikkusiskon kanssa Moulin Rougea. Rakastan aika paljon sitä kun elokuvan katsoo pitkän tauon jälkeen uudestaan ja kokee kaikki kylmät väreet ynnämuut ihan kuin katsoisi sen ekaa kertaa.

Noin.

Terve ja heipä hei! Olen Johanna ja opiskelen suomen kieltä Tampereella. Minusta ei tule opettajaa. Perustin blogin jotta kirjoittaisin enemmän. Mitään teemallista syytä sille ei ollut: en ole erityisen muodikas, erityisen hyvä kokki tai omaa erityisen paljon hyvin perusteltuja poliittisia mielipiteitä. Blogi tulee sisältämään kaikenlaista kertomisen arvoista elämästäni, jotain konkreettista tapahtunutta tai pään sisällä tapahtunutta, sekä mitä luultavimmin hehkutusta milloin mistäkin elokuvasta, biisistä, matkakohteesta, ruuasta tai ylipäätään universaalista rakkaudesta maailmaa kohtaan. Blogin nimi tulee siitä että juon parhaillaan mangoteetä, joka on tosin nyt jo kylmää. Siitä voi myös vetää johtopäätöksiä elämänasenteeseeni, joka on melko rauhallinen. Jopa laiskaksi sitä voisi joku kutsua. Vapaa-ajallani, jota opiskelusta ja työstä huolimatta onnistun järjestämään itselleni oudon paljon, soitan pianoa, kirjoitan ja katson elokuvia. Tykkään fiilistellä ja tunnustella enemmän kuin mennä ja tehdä ja juosta hirveästi koko ajan. Pidän mm. siitä tuoksusta joka tulee kun kynttilä sammutetaan, kesäöistä, maalin hajusta, tiheistä koivumetsistä, akustisen kitaran äänestä ja siitä kun vaihtaa randomin hymyn tuntemattoman kanssa. En pidä mm. v-mäisistä ihmisistä, siitä kun keskustelukumppani on aivan eri aaltopituudella, huonoista elokuvista, pikkutarkkuutta vaativista jutuista ja keitetystä kaalista.

Tässä teekuppi sekä hedelmiä. Tästä voisi päätellä että olen vähän hippi, mikä pitää sekin paikkansa. En ole semmoinen puuvillapaitoja käyttävä hippi, kannabishippi enkä edes vegetaristi, mutta se ei tarkoita sitä etteikö sielullani olisi peace-merkkiä otsassa ja miksei rastatkin - ja sellainen turkoosin, oranssin ja punaisen värinen puuvillahuppari. Olen myös aina ollut sitä mieltä että puut on jees.

Mää-osion jälkeen voidaan vielä luoda kevyt katsaus päivän tapahtumiin. Heittäydyttiin sunnuntain kunniaksi siskon kanssa oikein kulturelleiksi ja intouduttiin viettämään aamupäivä Vapriikissa, jossa opittiin kaikenlaista jännää sisällissodan Tampereesta ja ylipäätään Tampereen kehittymisestä teollisuuskaupungiksi. Oltiin kaikesta uudesta kiinnostavasta historiatiedosta niin innostuksen ilmiliekeissä, että alettiin jo epäillä ollaanko tultu vanhoiksi. Toisaalta en usko, että on ylipäätään olemassa mitään kiinnostavampaa kuin se mikä tapahtuu ihan lähellä. Vapriikista siirryttiin hyödyntämään äidin kokkauksia ja pakotettiin se katsomaan Mies vailla menneisyyttä, josta se sitten ennakkoluuloistaan huolimatta tykkäsi kovasti. Jos olisin perustanut tämän blogin perjantaina, jolloin onnistuin löytämään kyseisen elokuvan yhdellä (1) eurolla Jonnan kirppikseltä, olisi ensimmäinen merkintä ollut luultavasti tämä: "MIKSI TÄMÄ NÄIN HYVÄ MIKSEI TÄSTÄ PIDETÄ SUUREMPAA METELIÄ MIKSI NIIN HYVÄ DIALOGI AAAAAA EI LAAKSOAA-AA EE-EI KUK-KUU-LAA". Sellainen haltioituminen tästä klassikosta seurasi. Nyt hävettää, että kutsun itseäni elokuvafaniksi ja oikeasti katsoin tuon mestariteoksen vasta pari päivää sitten.

Tällä hetkellä viholliseni on psykologian kirja, joka lojuu vaativasti käsinojalla. Tämän tekstin kirjoittaminen on ihan hyvä syy lykätä sitä vielä hiukan. "Vielä hiukan" ja mä ollaankin ystävystytty varsinkin yliopistossa tosi tiiviisti, ja se on siitä jännä ajanmääre, että se osaa myös muuttaa muotoaan. Monta "vielä hiukan":ta onkin lopulta maagisesti viisi tuntia, mikä jostain syystä on aina yhtä yllättävää! Onneksi tuota kirjaa on aikaa lukea vielä viikko. Josta kolme päivää menee kyllä töissä. Ehtisi ennen töitäkin tietenkin lukea, työt nimittäin alkavat vasta puoli viideltä. Toisaalta eihän ennen töitä voi, silloin täytyy rentoutua! Töiden jälkeenkään ei enää pysty, silloinhan pitäisi jo nukkua. Mutta jos telkkarista sattuu tulemaan "Lemmi, kosi, vältä", se on pakko katsoa. Jännää tämä ajankäytön vaikeus. Jos otan tavoitteeksi, että edes avaan aikapommin lailla vieressäni tikittävän "The Science of Personality" -kirjan ennen torstaita, en luultavasti joudu pettymään.

Tykkään muuten myös tällaisista auringonlaskuista, jotka osuu vain yhteen paikkaan. Ei välity kuvasta, mutta upealta näytti.