Interstellar tekee susta pienen

Pyydän: jätä kyynisyys kotiin ja mene elokuviin. Interstellar (2014) kestää melkein kolme tuntia, mutta viihdyttää alusta loppuun. Tässä neljä syytä.

Hans Zimmerin musiikki löytyy monesta Hollywood-tuotannosta, mutta hyvästä syystä. Siksi, että kukaan ei luo tunnelmaa yhtä hyvin. Interstellarin soundtrack on kliseetön ja säveliltään jopa yksinkertainen. Se kuulostaa, ei enempää eikä vähempää kuin tähdiltä ja avaruudelta.

Matthew McConaughey näytteli monta vuotta elokuvissa, joissa riitti kaunis hymy. Ei näyttele enää. Ensinnäkin: iso tuuletus siitä, että mies on onnistunut kiipeämään sieltä toinen käsi selän takana ja toinen käsi kaljatuopilla kirjoitettujen romanttisten komedioiden hautausmaalta, ei varmasti ole mikään helppo tehtävä leimaavassa Hollywoodissa. Jo Dallas Buyers Clubissa käsitys McConaugheyn kyvyistä meni uusiksi, mutta Interstellarissa mies saa tilaisuuden näyttää herkkyyttään. Päähenkilö ei ole naistenmies, vaan astronautti-isi, joka haluaa kotiin.

Tajuat, kuinka käsittämättömän pieni olet. Jos ei takerru liikaa leffan yksittäisiin epäloogisilta tuntuviin yksityiskohtiin tai asioihin, joita ei ainakaan ensimmäisellä katselukerralla ymmärrä, ja alkaa pohtia, miten suhteellista aika ja miten iso maailmankaikkeus on, Interstellar rikastuttaa omaa maailmankuvaa. Sitä elokuva parhaimmillaan tekee.

Se tekee rakkaudesta konkreettista luovalla ja kekseliäällä tavalla, jota en halua spoilata. En puhu siitä rakkaudesta, joka palkitaan MTV Awards -gaalassa popcornin muotoisella patsaalla. Ei siis kannata odottaa kuumia suudelmia McConaugheyn ja Anne Hathawayn välillä.

Sitten luontorakkauteen! Kävin noin pari viikkoa sitten Helsingissä. Siellä joulu oli jo alkanut ja lähijunan ikkunasta näkyi lumisia puita.

Olethan sosiaalinen, reipas ja virheetön

HS kirjoitti pari kuukautta sitten jutun huijarisyndroomasta. Kannattaa lukea, jos on rajaton lukuoikeus Helsingin Sanomiin, itse sain tuon luettua työkoneella.

Artikkelin pointti on se, että yllättävän moni menestynyt, kaunis tai jollain muulla tavalla elämässään hyvin pärjäävä kuvittelee päätyneensä nykyiseen hyvään asemaansa sattumalta, ei omien ansioiden vuoksi. Menestyksen alla on epävarma ihminen, jonka huono itsetunto paikantuu usein lapsuuden kokemuksiin asti. Ihminen ei koe ansaitsevansa saamaansa menestystä.

Juttu teki lukemishetkellä suuren vaikutuksen. Huomasin itsekin jollain tasolla kärsiväni jonkinlaisesta huijarisyndroomasta, joka omalla kohdallani ilmenee työnhaussa, tilanteissa joissa täytyy kehua itseään.

Suomen kielen ja viestinnän alalla on paljon kilpailua, työnhaussa tulee paljon turpaan. Silloin alkaa helposti kuvitella huijaavansa muita ja itseään, välillä jopa ajatella olevansa väärällä alalla, vaikka jossain syvällä hyvin tietää, että on hitto vie juuri oikealla alalla. Työnhakuvaiheessa on vaikeaa kertoa olevansa paras, koska on niin monesta lähteestä kuullut, että ei ole.

Jokin aika sitten Oulun yliopiston humanistien työelämäpäivässä kouluttaja puuttui tähän parhauden ja yli-ihmisen käsitteeseen. Yli-ihminen ei kuulemma pidäkään olla. Kuulemma riittää omana itsenään.

Aloin ajatella sitä ja tajusin, että olen yrittänyt muuttua työnhakuilmoitusten jumalaksi. Itse asiassa tajusin myös sen, että en olisi kokemukseni puolesta edes sopinut työpaikkaan, josta viimeksi tuli turpaan. Olin niin tottunut vääntämään itsestäni puoliväkisin yli-ihmisen, etten ollut edes huomannut, millaista puristusta se vaatii.

Tämä artikkeli kertoo, että työnhakija ei hae yli-ihmistä. Työhaastatteluissa ramppasi virheettömiä, tietäviä ja kokeneita ihmisiä. Kukaan ei erottunut massasta.

Mistäköhän tämä ilmeisen yleinen, itseenikin yltänyt harhaluulo johtuisi? Ehkä siitä, että Monster.fi:ssä etsitään esimerkiksi kotisiivoojaa seuraavanlaisella ilmoituksella.

"Olethan sosiaalinen, reipas, oma-aloitteinen ja asiakaspalveluhenkinen tiimipelaaja.​ Sinun tulee myös olla joustava ja nautit vaihtelusta, sillä yksikään työpäivä ei ole samanlainen.​ Työ vaatii asennetta, hyvää fyysistä kuntoa sekä valmiutta työskennellä nopeasti ja tehokkaasti.​ Sinun tulee myös olla luotettava ja taustasi nuhteeton.​"

Vaatimuslistalla on 13 ominaisuutta. En ihmettele, jos hakija ei koe riittävänsä omana itsenään.

Nyt haluan kuitenkin haastaa systeemin. Tästä eteenpäin lupaan olla oma itseni työnhaussa. Parempi kai saada turpaan omana itsenään kuin photoshopattuna versiona itsestään, sitten on ainakin oikealla tiellä.

Mun virallinen ottakaa tai jättäkää -ilme. Ja kyllä, syön banaanin ilman kuoria.

Nyt aiheesta kukkaruukkuun. Työharjoittelu loppui, haikeus jäi - onneksi minulle tarjotaan vielä juttukeikkoja kuitenkin, eli kaikki yhteistyö ei ole ohi. Ikävä tulee silti Oulun yliopiston värikkäitä käytäviä, ruokaa ja ihmisiä. Tulin nyt Tampereelle pariksi viikoksi, ja täytyy kyllä sanoa, että hyvältä tuntuu. Vaikka pidän oululaisten perusluonteessa siitä, että ne ei turhia lätise, on myös virkistävää olla sellaisessa seurassa, jossa turhia voi lätistä ja jutella tuntemattomienkin kanssa.

Sitten seuraavaan aiheeseen! Silloin tällöin tuntemattomien ihmisten kanssa tulee käytyä lyhyitä keskusteluita, joista jotkut jäävät mieleen. Humans of New Yorkista inspiroituneena tarjoan tästä lähtien valikoituja otteita tamperelaisten sielunelämästä Tumblrissa! Tampereen tarinat on vielä melko autio, mutta pyrin päivittämään vähintään pari kertaa viikossa, tai niin usein kuin näiltä mustanmakkaranmussuttajilta saa materiaalia.

Metallia ja Mozartia

Lauantaina vietettiin pikkusiskon kanssa iltaa Hevimestassa, jonka olin kahden aikaan yöllä valmis julistamaan Oulun parhaaksi baariksi. Tähän vaikuttivat ihanan sosiaalinen karaokehuone ja se, että törmäsin paikassa jostain onnenkantamoisesta ainoihin tuttuihini Oulusta, mikä varmisti hyvän seuran aamuneljään asti.

Lauloin Wish I had an angelin duettona miehen kanssa, jolle laulu oli vakava asia ja joka rypisti karaokeluettelon välistä löytyneen "se joka lukee tämän, on homo" -lapun palloksi. Myöhemmin mikrofoni tarttui käteen hoilottaessani rempseiden paikallistyttöjen kanssa mm. Tehosekoitinta ja pikkusiskon kanssa Mamban Lauantai-illan ironisesti ja eläytyen. Onneksi porukka ei ollut turhan ronkelia, vaan yhtyi jopa taustakuoroksi. Taas jaksoin ihmetellä sitä, miten musiikki - jopa Mamba - yhdistää ihmisiä.
 
Oli mahtavaa päästä vihdoin viihteelle ja vielä paikkaan, jossa oli hyvä henki ja nimestään huolimatta monenlaisen musiikin ystäviä. Hevimestassa on muuten myös jammailutila, jossa soittimia löytyy halukkaille aina bongorummuista pianoon - ai että! Jammailutila oli niin suosittu, ettei soitinten äärille päästy, ensi kerralla täytyy rynnätä sinne vähän aikaisemmin.

Perjantaina käytiin siskon kanssa katsomassa Oulun kaupunginteatterissa Amadeus, joka jätti aivan sanattomaksi. Siinä osuivat kyllä kaikki osa-alueet niin nappiin kuin vain mahdollista. Aihe on jo itsessään niin mahtipontinen, että siitä saisi helposti mauttoman, mutta kaikki oli tehty tyylillä ja taidolla. Mozartin ja Salierin näyttelijät onnistuivat välittämään hahmonsa perimmän luonteen. Moniääninen livekuoro, puvustus ja lavastus, ai ai, kyllä siinä pientä ihmistä hemmoteltiin niin että koko ajan meni jossain päin kehoa kylmät väreet.

Viimeiseksi, koska mun mielestä sananvapaus on ihan jees:

Viski. Viski, viski, viski, viski, viskiviskiviskiviskiviski.

Viina ja olut ja siideri ja viini, mutta etenkin viski, viskishotit, viski jäillä, viski ilman jäitä, viskikola, viskipepsi, viskilasi, viskipullo, viskitaskumatti - ja viskibasso.

Väärään aikaan hymyilevistä kaupungeista

Väitän, että kaupunkia voi käyttää lauseessa aktiivisena toimijana.

Kaupungin käsite on liikkuva, koska ihmisiä muuttaa koko ajan sinne ja sieltä pois. Joka tapauksessa kaupunki on mun mielestä ne ihmiset, jotka siellä asuu, niiden ihmisten luoma henki. Muutama kuukausi ennen Ouluun muuttoa kirjoitin ylös kännykän muistioon "kaupunki joka hymyilee väärään aikaan" ja tarkoitin sillä Tamperetta.

Se oli tietenkin asenne. Oulu ei ole ole tuntunut väärään aikaan hymyilevältä kaupungilta. Se johtui vapauttavasta vieraudesta. Tampereella on kuitenkin kaikki mun 23 vuotta. Se on paljon vuosia ja päiviä. Monta paskaa päivää, monta konkreettista ja metaforista kiveä kengässä. Yli 1100 maanantaita.

Katson ihmisiä täällä ihan eri tavalla. Ihmiset on muka mukavampia kuin Tampereella, vaikka täällä nää ei edes sano mitään jos on jäämässä pois bussista, nousee vaan ja siinähän tulee sitten kiire antaa tilaa.

Silti se ei ärsytä. Ei edes se, jos bussikuski ei tervehdi. Tampereella olisin mulkaissut tällaista kuskia kuin koiranpennuntappajaa.

Tuntuu kliseiseltä sanoa, että mulla on uudistunut olo, mutta just sellainen mulla on. Oon oppinut täällä yksin asuessani luottaan itteeni ja ennen kaikkea intuitioon. Tampereella en edes tiennyt, että mulla liian ajattelun ja ylianalysoinnin takana ylipäätään on intuitio, joka oikein käytettynä voi vetää edellämainittuja kunnolla turpaan. Jotenkin se pieni "kaikki järjestyy" -ääni mun päässä puhuu nyt varmemmalla ja kovemmalla äänellä.

Päivältä, jona Oulu alkoi tuntua kodilta

Viime viikon perjantaina istahdin viideksi tunniksi junaan. En oo varmaan ikinä hymyillyt niin leveesti kuin silloin kun kaiuttimista kuului "seuraavana Tampere", vaikka päänsärky oli hirveä ja samassa vaunussa oli ihminen joka haisi tarpeettoman vahvasti tupakalta.

Tuli naurettua, juotua ja syötyä tarpeeksi seuraavaksi kolmeksi viikoksi. Kun kavereiden kanssa istuttiin lauantai-iltana ja katottiin leffaa, aloin miettiä mitä tekisin kun pääsisin kotiin, ja kuvittelin Oulun-kodin. Kesti hetki tajuta, että se on 500 kilometrin päässä. Välimatkakin on niin suhteellista. Sinne on junalla viisi tuntia ja lämpömittarissa pari miinusastetta, mutta ajatuksen tasolla ei näköjään metriäkään.

Lähtö teki silti vähän tiukkaa. Kun sunnuntaina kävelin Hämeenkadulla Rautatieasemalle päin, katoin ihmisiä ja jotenkin ikävöin jo valmiiks niistä jokaista, vaikka en tuntenut niistä ketään, ihan vaan siks että ne asuu siellä. Hymyilin joillekin, ja muutama näytti näkevän mun hymystä sen että oon lähdössä. Ne muutamat hymyili takas, ehkä refleksistä, ehkä sympatiasta, mutta hymyili kuitenkin.

Ehkä kodein maisema Tampereella

Kuinka muuttaa Ouluun

Ennen muuttoa

Jännityksestä tärisee vanha Jossu, jonka mielestä Hatanpäällä on moottoritien meluisuudesta huolimatta kiva asua.

Ilosta täpisee uusi Jossu, koska tulevan työpaikan tiedottajan lähettämässä infoviestissä luki jo työhuoneen numero. Se täpisee ehkä vähän myös siksi, että lauantaista lähtien ikkunasta ei näy Hatanpään valtatie. Siksi, että bussimatkalla töihin maanantaina en mene Verotalon ohi, eikä ruokaostokset liu'u lähi-Salen kassahihnoilla. Ja siksi että mulla on omaan alaan liittyvää tekemistä 7 h 45 minuuttia joka arkipäivä.

Tiivistetysti sanottuna kaikki stressaava on järjestynyt, löysin Susulle syksyksi kämppiksen, kirjoitin alivuokra- ja välivuokrasopimukset, näin kavereita varastoon, totesin että mun kaverit on maailman parhaat, tentin kirjallisuustiedettä ja luin viimeiseen kesätenttiin. En jaksaisi lukea enää sivuakaan. 70 sivua vielä pitäisi. Palkitsen itseni Sin City 2:lla torstai-iltana.

Joku taiteili mun läksiäisissä erittäin osuvan runon

Kunnan toimielinten pöytäkirjat...

... kiinnostivat minua.

Muuton aikana

Muuttaminen junalla on Saatanasta. Älä muuta junalla. Ikinä.

Neljän laukun ja yhden pyörän kanssa en olisi selvinnyt ilman muuttoapua eli superpikkusiskoa. Onneksi myös samassa osastossa oleva mies sanaakaan sanomatta auttoi nostamaan matkalaukun ylätasolle ja paikallinen mies kysyi asemalle saavuttaessa että tarviikko nää apua.

Asunto on kovin mukava, päävuokralainen jätti tänne hittovie jopa bluray-soittimen. Harmittaa siis se, etten ottanut The Fall-blurayta mukaan, mutta mikään muu oikeastaan ei. Kaupat on lähellä, samoin keskusta. Junassa harmitti se että otin pyörän mukaan, Oulussa ei enää yhtään, nimittäin pyörällä keskusta on vain viiden minuutin päässä. Yliopistolle sen sijaan on täältä 8 km, eli bussimatka tulee kestämään sen 20 minuuttia.

Muuton jälkeen

Mä asun Oulussa. Ei saatana, mähän asun Oulussa.

Kun pikkusisko lähti, en uskaltanut ensin käydä kaupassa, koska pelkäsin liikuttuvani liikaa mistä tahansa sosiaalisesta kanssakäymisestä. Kaikki mitä telkkarista näin, liittyi siihen että asun täällä yksin. Whitesnaken musavideo Here I go again on my own oli vähän liikaa. Kaikki muukin oli vähän liikaa. Sitten kävin kahvilla Helsingissä asuvan mutta Oulusta kotoisin olevan kaverin kanssa, jonka jostain kohtalon kauneudesta edellispäivänä bongasin terassilta. Oli ihan parasta jutella vieraassa kaupungissa tutun ihmisen kanssa: tajusin, että todennäköisesti selviän tästä.

Ensimmäinen kuva uudesta kämpästä

 

 

 

Viinisisko

 

Tässä mä nykyään istun

Niin, ja kesän viimeisestä tentistä tuli ansaittu hylsy. Harmitus alkaa vasta sitten kun pitää marraskuussa päntätä uudestaan kunnan toimielinten pöytäkirjoja, nyt ainoastaan naurattaa se ajatus tentaattorista lukemassa sitä mun lööperiä otsa rypyssä.

Ensimmäisen viikon jälkeen

En tiedä, mitä työharjoittelulta odotin. Jotain pelottavampaa ainakin. Työnkuva on tosi jees, saan kirjoittaa ihan aikuisten oikeasti julkaistavia juttuja Oulun yliopiston intraan ja julkisille sivuille. Yliopisto on täällä aika teknologisesti painottunut, mistä syntyy välillä häh-elämyksiä tällaiselle humanistille, mutta taustatyöhön ja muutenkin kirjoittamiseen annetaan paljon aikaa. Tiedottaja, jonka kanssa teen eniten yhteistyötä, on kieliasioissa mun kanssa hyvin paljon samalla aaltopituudella, eli kädenvääntöä ei ole tullut. Naurattaa se, miten hektistä odotin tämän olevan. Toisaalta ensi viikko on kyllä väistämättä vähän hektisempi: tapahtumia on enemmän, ja torstaina luvassa on, apua, ensimmäinen haastattelu, jossa jututan erään tiedekunnan dekaania. SE VÄHÄN KYLLÄ JÄNNITTÄÄÄÄ JUU.

Leffojen katselu on varmaan alivuokralla olon harmaata aluetta. Itse en ole, yllätys yllätys, kyennyt pitämään  näppejäni irti tuosta itselleni tuntemattoman ihmisen audiovisuaalisesta aarreaitasta, eli olen ihan huoletta ehtinyt jo rakastua moneen päävuokralaisen leffaan ja jopa perustavanlaatuisesti tutustunut uuteen ohjaajaan. Päävuokralaisen hylly on täynnä Pedro Almodóvarin leffoja ja olen tähän mennessä katsonut niistä varmaan viisi. Iho jossa elän (2011) oli niin riistävä ja raastava ja repivä, mutta niin nerokas että mun on pakko katsoa se tänään uudestaan vaikka olin sen jälkeen ihan rikki.

Revi ne sivut

Seuraavalla videolla on monta tarkoitusta. Se muunmuuassa

1) on tribuutti Robin Williamsille, jonka kuolema vähän otti sydämestä.

2) antaa taas yhden tilaisuuden ihailla Ethan Hawken söpöyttä.

3) kertoo sen mikä kaikessa taiteessa on tärkeintä: älä jumitu kenenkään ohjeisiin. Kenenkään. Ikinä. Perkele.

4) huojentaa niitä, mm. allekirjoittanutta, jotka joskus ajattelivat että jossain on määritelty oikea tapa  kirjoittaa, ja ennen kaikkea, että oma tapa kirjoittaa on jollain lailla väärä.

Tää video on mulle ne Mooseksen kivitaulut siellä vuorella, se mua eniten tai ehkä jopa ainoana auttanut kirjoittamisopas. Suosittelen muillekin. Rip it off!

Erilaisia humalia

Silloin tällöin alkoholi on täysin ylihinnoiteltu tapa päästä känniin. Olen huomannut tämän kauan sitten, harrastanhan myös mm. elokuvista humaltumista, jossa aina yksi annos ei riitä. Toisinaan elokuvan Amorin ampuman nuolen polte hälvenee vasta kolmannen katselukerran jälkeen. Toisinaan ei silloinkaan. Joskus tulee leffadarra, esimerkiksi silloin kun kaveriporukalla katsotaan Kahta Tornia silmät ristissä kolmelta yöllä ja ääni nurkasta muistuttaa, että vielä puolet trilogiasta jäljellä.

Överin musiikkihumalan olen kokenut myös, japanilaisen lempparibändin X Japanin omasta puolestani hysteerisellä ja itkuntäytteisellä paluukiertueella kolmessa maassa ja toisen lempparibändin eli Musen ekstaattisissa konserteissa joissa paikoillaan pysyy vain kädetön ja jalaton, unohtamatta kuitenkaan sitä taianomaista hetkeä Ruman tanssilattialla kun dj soittaa juuri sen kappaleen jonka haluat kuulla, ja jolloin musiikkihumalan alla yleensä kutittelee se toinenkin humala.

Ilosaarirockissa musiikkihumala sai mun kohdallani täysin uuden merkityksen. Mulla ei oikeastaan ole vertailukohtia, koska en ole käynyt festareilla vuoden kakstuhattajotain Kukkaisrockia lukuunottamatta (siellä oli E-Type!!!!!11111!!234), mutta olen kyllä kuullut aiemminkin huhuja tuon festarin mahtavasta tunnelmasta. Näin siellä ihmisiä, jotka kävivät täydellä sydämellä joraamassa niin Jenni Vartiaistakuin Staminaa kuin sitä-tanskalaista-elektroyhtyettä-josta-en-ollut-koskaan-kuullut. Siellä vallitsi musiikin suhteen sellainen suvaitsevaisuus, etten voinut estää sen tarttumista itseenikin, ja aika äkkiä musiikin hyvyyteen riitti se että sitä pystyi tanssimaan. Olen musiikin suhteen yleensä aika nirso, mutta tuolla enemmän tai vähemmän ihastuin joka ikiseen artistiin jota kävin katsomassa. Livenä musiikki on parhaimmillaan, ja kun mielettömän kokoinen ihmismassa heiluu sen tahtiin, ei siinä voi muuta kuin heilua mukana.

Vielä on vähän Oulua jäljellä, sen jälkeen näillä näkymin koittaa koti, koska jänistettiin Somerosta epäkätevän Helsingin kautta koukkaamisen vuoksi. Muualle tekisi kyllä mieli mennä, jos rahaa vain olisi riittämiin. Eniten taitaa tulla ikävä junaa.

Siskon rinkassa on ukulele

Matkalle lähden yleensä aina ja vain kun on rahaa, oli kyse sitten VR:n junaraiteista tai Ryanairin keltamustista penkeistä. Kun tarkemmin miettii, tuntuu että parhaat reissut ovat syntyneet juuri hetken mielijohteesta. Kun abisyksyn 2009 puristuksissa vuodatin Marille, että on pakko päästä johonkin, seurue kasvoi tyypeillä joista pian ei enää voinut käyttää sanaa "tyyppi", vaan "se mahtava hemmo, joka nauraa kanssani hostellin karmeille seinämaalauksille ja patjojen tahroille, joiden synnystä kukaan ei halua tietää enempää". Reissun jälkeen tyypeistä olikin tullut ystäviä. Oli matka sitten onnistunut tai jostain niin syvältä että Piru morjestaa, aina siellä vaan lujittuu jotain.

Seuraava viikko junaillaan Susun kanssa reitillä Joensuu-Rovaniemi-Oulu-Somero. Stressaan mm. telttarosvoja ja muita potentiaalisia k-päitä, ja mun rinkka on ruma mutta ihan hyvä.

Juhannuksesta, Möröstä ja vähän muustakin

Jospa herättelen blogia taas pitkästä aikaa henkiin! Tällä välin olen esimerkiksi lukenut tiedottamisen ja viestinnän tenttiin, joka on tämän viikon tiistaina (apua). Kesäopiskelu on ihan jees ainakin nyt, kun ilma on ollut lähempänä syyskuuta, byhyy. Tuli myös käytyä kahden kaverin kanssa päivä Tukholmassa -risteilyllä, jossa nautittiin hyvästä ruuasta, tanssittiin ja juotiin itsemme erittäin huonoon sosialiseen ratkaisuun eli darraan juhannusaattona.  En suosittele moista ratkaisua kenellekään. Reissu sen sijaan oli hirmu kiva paluupäivän krapulasta huolimatta. Käytiin Tukholmassa mm. museossa katsomassa vaatteita 1500-1700 -luvuilta, ja voin sanoa että oli melko mykistävää nähdä yli kolmesataa vuotta vanha veritahra Kustaa III:n paidan selkämyksessä. Näyttelyssä oli myös Game of Thrones -puvustoa ja kuuluisa maailman epämukavin tuoli, jolle itsekin istahdin hetkeksi. Riemastuttavin osio oli kuitenkin roolipukuhuone, jossa sai itse sonnustautua korsetteihin, muihin "upeisiin" aatelisvaatteisiin ja viehkoihin päähineisiin kuten paavinhattuun ja metallikypärään.

Ai niin, reissussa tuli nähtyä myös kukapa muukaan kuin itse Andy McCoy. Kun huomasin sen ja ilmoitin asiasta kavereille, se laittoi aurinkolasit päähänsä. Sen jälkeen ei varmasti kukaan tunnistanut sitä, kysehän ei nimittäin ole Suomen rock-scenen ikonisimmasta tyypistä ikinä.

Muilta osin reissu näytti jotakuinkin tältä.

 

 

 

 

Juhannusaattona käytiin siskon kanssa Valtteri-festivaaleilla, joilla nähtiin matalaääninen karismapommi Jarkko Martikainen, eteerisen pirteä Miisa, tunnelmallisen charmantti Samuli Putro, ihan vain ihana Olavi Uusivirta ja kauniin haikea SMG. Seuraavana päivänä otettiinkin suunta Pohjanmaalle tädin ja sen miehen asuntoon, ja juhannuspäivä meni hyvää musiikkia kuunnellessa ja sukulaisten kanssa jutellessa. Mä oon aina tykännyt sellaisista juhlista, joissa on myös muiden sukupolvien ihmisiä läsnä, se syventää keskustelua kummasti. Mahdollisista ja usein vääjäämättömistä sukupolvien välille muodostuneista mielipide-eroistakin selvitään, jos kumpikin osapuoli osaa hieman pehmentää asenteitaan.

Näin esimerkkinä, mulle homojen oikeudet on ihan ala-asteelta asti ollut ihan selvä juttu. Tästä syystä tulin ennen hirveän vihaiseksi aina kun joku niitä vastusti, ja oma argumenttini oli silloin huoneesta poistuminen äänekkäästi tömistellen. Nykyään pystyn näissä tilanteissa pitämään pään vähän kylmempänä ja kertomaan rauhallisesti oman näkökulmani, ja olen sitä mieltä, että tietyn takapajuisuuden voi antaa anteeksi, mikäli henkilö on muuten hyvä ja potentiaalisesti mielipidettä tulevaisuudessaan pehmittävä tyyppi.

Oon aina ollut tosi tunteellinen tyyppi hyvässä ja pahassa, ja ylipäätään sen ymmärtämiseen, että rauhallisuudella on helpompi voittaa ihmisiä puolelleen kuin sillä yläastelaisella säoottyhmällä, on ollut mun kohdallani pitkä ja kivinen tie. Harjoittelu jatkuu edelleen - ehkä silti viime aikoina olen alkanut enemmän ymmärtää sitä, että ihmisiä tulee niin erilaisista lähtökohdista että toisinaan on kohtuutonta vaatia kaikilta samanlaisia asenteita.

Takaisin Pohjanmaalle ja juhannukseen. Illemmalla suunnattiin Kalliojärven tansseihin, joissa tanssiminen tosin jäi vähemmälle - siellä nimittäin oli karaoke! Jee! Reippaasti siinä sitten vedettiin pikkusiskon kanssa Olavin Nukketalo palaa, ja lauloinpa myös ikuisen bravuurini eli Anssi Kelan Puistossa, joka kuulemma meni juopumistasooni nähden yllättävän hyvin.

 

Eräänä päivänä myös soitin jännittyneenä Teakiin saadakseni palautetta pääsykokeista. Voin sanoa, että jos on jotain Teakin pääsykokeita pelottavampaa, on se jokin puhelinpalaute Teakin pääsykokeista. Ei siinä sinänsä mitään, olen vuosien saatossa tarkoituksella hankkiutunut tilanteisiin joissa saan teksteistä palautetta, joten voisin sanoa että mulla on tekstiin kohdistuvan kritiikin suhteen aika paksu nahka. Jännitin tuota puhelinsoittoa aika paljon, koska kakkosvaiheessa karsiutuneena ei palautteen voi odottaa olevan hirveän positiivista - mutta yllätyin siitä, miten virkistävältä tuntui kun asiat sanottiin suoraan. Itseni pudottanut teksti oli sellainen, johon olin itse ollut tyytyväinen, joten yllätyksenä kritiikki tuli, mutta pahalta palaute ei ihme kyllä tuntunut. Ehkä se johtuu toisaalta siitä, että pudottaminen liittyi yhteen ajanjaksolliseen valintaan, jota en raadin mielestä riittävästi perustellut tekstissä - jos kyse olisi ollut tyylistäni yleensä, olisi palautetta ollut vaikeampi sulattaa.

On rehellisellä kritiikillä haittapuolensakin: luinpa netistä sellaistakin juttua, että joku oli saanut Teakin puhelinpalautteessa kuulla tekstinsä olleen "täyttä paskaa". Palautteen antaminen noin alentavaan tyyliin ei ole yhtään asiallista, mutta mun mielestä asiallista ei ole myöskään se että epäillään ihmisen kritiikinvastaanottokykyä ja peitellään söpöihin eufemismeihin se mitä oikeasti halutaan sanoa. Jos mikään ei ikinä ole "huonoa", miten mikään voi ikinä olla hyvää? En voi kiistää ettenkö olisi joskus itsekin kritiikkiä antaessani sortunut kaunistelemaan oikeaa mielipidettäni. Ehkä helpointa rehellisyys onkin silloin, kun se tulee ennestään tuntemattomalta taholta, ei esim. kaverilta.

Nyt kun päästiin kirjoittamiseen, täytyy todeta, että mun taidehippeily(- eli kröhm opiskelu)kesä on osoittautunut yllättävän hankalaksi. Olen nähnyt melkein joka yönä unta jossa olen edelleen viime työpaikassani, eli rutiininkaipuu on suuri. Vapaudesta on seurannut vanha tuttu kaikki on mahdollista -kriisi, jossa on vaikea saada mitään tehdyksi. Hyvin usein vain löydän itseni katsomasta Netflixistä Huippudragqueenia haussa (joka näin sivumennen sanoen on aivan paras), kun olisi oikeasti tarkoitus saada jotain luovaa aikaiseksi. Kun on töissä, on enemmän virtaa kaikkeen, myös harrastuksiin. Aika nurinkurista. Ja epäreilua.

Ja nyt päivityksen lähestyvän loppumisen kunniaksi välttämätön hyppy aiheesta kukkalaatikkoon, nimittäin näin viime yönä pitkästä aikaa unta Möröstä. Siis siitä Muumien Möröstä. Se oli yhtä kamalaa ja pelottavaa kuin 18 vuotta sitten. Olin huoneessa parin muun tyypin kanssa ja aistin, että tunnelmassa oli jotain pahaenteistä. Yhtäkkiä näin Mörön jäisiä jalanjälkiä ikkunalasissa (Mörkö siis liikkui ilmassa, hyi hemmetti), ja pian ne pari tyyppiä katosivat johonkin ja jäin yksin Mörön armoille. Alitajunta on ihan hiton jännä, se toimii niin alkukantaisilla ja yksinkertaisilla tavoilla. Kun se kerran löytää hyvän symbolin pimeydelle ja pelolle, se käyttää sitä miltei 20 vuotta myöhemminkin. Tai sitten alitajunta oli kiva ja sensuroi jonkin vielä pelottavamman joksikin hieman helpommin käsiteltäväksi, tässä tapauksessa Muumien Möröksi.

Pääsykokeita ja äkkikesää

Sähköpostiin pärähti huhtikuussa yllättäen kutsu TeaKin dramaturgian pääsykokeisiin Helsinkiin, joten sielläpä sitten parisen viikkoa sitten käväisin. Olin totta kai kolunnut netistä kaikki mahdolliset kauhutarinat, joiden lukemisen jälkeen olin varma raadin koostuvan itseään täynnä olevista tiukkapipoista ja itse pääsykokeiden olevan lähinnä stressaavaa siirtymistä tehtävästä toiseen. Myönnän olleeni erittäin väärässä - ainakin kakkosvaiheen osalta, koska kolmosvaiheeseen en päässyt. Raati oli hirmu ystävällistä, liikuntaosuus lähempänä meditaatiota kuin urheilua ja tehtäviäkin oli vain kolme: pari kirjoitustehtävää ja haastattelu. Kaikista kuumottavin oli haastattelu. Omista teksteistä puhuminen tuntui tosi henkilökohtaiselta ja kummalliselta. Lisäksi musta tuntui, että hehkutin haastattelussa elokuvia hieman liikaa siihen nähden, että hain kuitenkin Teatterikorkeakouluun. Joka tapauksessa pääsykokeista jäi hyvä fiilis - seison täysin tehtävien takana, eli ainakin putosin sieltä omana itsenäni! Täytyy hakea sitten vielä vähän kypsyneenä vaikka kahden vuoden päästä, jolloin gradukin on toivottavasti jo valmis.

Varsinkin itselleni tärkeimmissä asioissa tuppaan välillä pelkäämään epäonnistumista, mistä syystä kävi jopa mielessä etten kävisi ollenkaan pyörähtämässä noissa kokeissa. Nyt haluaisin lähinnä vetää turpaan tuota harkinnutta menneisyyden Jossua. Melkein yhtä siistiä kuin onnistumisen tunne on se tunne, kun epäonnistuu ja jää henkiin. Henkinen haarniska ei paksuunnu mistään muusta niin hyvin kuin siitä että uskaltaa säännöllisin väliajoin pudota henkisesti perseelleen! Onnistumisetkin tuntuu silloin entistä paremmilta.

Mitäs muuta? Helsingissä Annan luona pelattiin kuolettavaa Hobitti-juomapeliä, syötiin hyvää pizzaa ja ennen kaikkea lagattiin isolla L:llä. Maininnan arvoista lienee myös se, että Rautatieaseman edustalla take away -kahvia hörppiessäni Ben Zyskovicz ojensi minulle hymyillen vaalimainoksen ja sanoi "oi, sinä kahvin ystävä!"

Lisäksi olen syönyt hemmetisti jäätelöä, käynyt mökillä, ryypännyt ja grillannut liian isolla rahalla, paistunut paljussa, tunnelmoinut surkuhupaisasti Tommi Soidinmäen "Iskelmä ja kesä" -biisiä, ihmetellyt ötökättömyyttä mutta heti kaupunkiin tultuani käyttänyt puoli tuntia mehiläisen karkottamiseen kämpästä, kirjoittanut ja sävellellyt ja lukenut vielä suhteellisen laiskasti kesätenttikirjoja. Päätin käyttää tämän kesän opiskellen, koska en varpaankynnellänikään olisi harjoittelupaikkahaun jälkeen jaksanut käydä samaa rumbaa työpaikan etsimisen kanssa. Ainakin jää aikaa kirjoittamiselle ja muulle taidepöhinälle. Syksyllä Oulussa saa sitten uppoutua työhön vaikka kaulaansa myöten! (Koputin puuta, koska mua pelottaa vieläkin vähän että jokin meneekin pieleen.)

Leffassakin olen kerran käynyt! Käytiin Susun kanssa katsomassa Divergent, joka oli yllättävän hyvä. Hirveän viihdyttävä, hyviä näyttelijöitä (etenkin pääosan Shailene Woodley), kröhm komeita näyttelijöitä ja mahtava soundtrack. Lisäksi pääparilla synkkasi valkokankaalla ihan mielettömän hyvin! Ehkä kamalin moka elokuvassa on se jos romanssi ei tunnu uskottavalta, mutta Divergentissä sitä vaaraa ei ollut. Jotain pientä teinileffamaisuutta siinä välillä oli, mutta ei todellakaan häiritsevän paljon.