Väärään aikaan hymyilevistä kaupungeista

Väitän, että kaupunkia voi käyttää lauseessa aktiivisena toimijana.

Kaupungin käsite on liikkuva, koska ihmisiä muuttaa koko ajan sinne ja sieltä pois. Joka tapauksessa kaupunki on mun mielestä ne ihmiset, jotka siellä asuu, niiden ihmisten luoma henki. Muutama kuukausi ennen Ouluun muuttoa kirjoitin ylös kännykän muistioon "kaupunki joka hymyilee väärään aikaan" ja tarkoitin sillä Tamperetta.

Se oli tietenkin asenne. Oulu ei ole ole tuntunut väärään aikaan hymyilevältä kaupungilta. Se johtui vapauttavasta vieraudesta. Tampereella on kuitenkin kaikki mun 23 vuotta. Se on paljon vuosia ja päiviä. Monta paskaa päivää, monta konkreettista ja metaforista kiveä kengässä. Yli 1100 maanantaita.

Katson ihmisiä täällä ihan eri tavalla. Ihmiset on muka mukavampia kuin Tampereella, vaikka täällä nää ei edes sano mitään jos on jäämässä pois bussista, nousee vaan ja siinähän tulee sitten kiire antaa tilaa.

Silti se ei ärsytä. Ei edes se, jos bussikuski ei tervehdi. Tampereella olisin mulkaissut tällaista kuskia kuin koiranpennuntappajaa.

Tuntuu kliseiseltä sanoa, että mulla on uudistunut olo, mutta just sellainen mulla on. Oon oppinut täällä yksin asuessani luottaan itteeni ja ennen kaikkea intuitioon. Tampereella en edes tiennyt, että mulla liian ajattelun ja ylianalysoinnin takana ylipäätään on intuitio, joka oikein käytettynä voi vetää edellämainittuja kunnolla turpaan. Jotenkin se pieni "kaikki järjestyy" -ääni mun päässä puhuu nyt varmemmalla ja kovemmalla äänellä.

Päivältä, jona Oulu alkoi tuntua kodilta

Viime viikon perjantaina istahdin viideksi tunniksi junaan. En oo varmaan ikinä hymyillyt niin leveesti kuin silloin kun kaiuttimista kuului "seuraavana Tampere", vaikka päänsärky oli hirveä ja samassa vaunussa oli ihminen joka haisi tarpeettoman vahvasti tupakalta.

Tuli naurettua, juotua ja syötyä tarpeeksi seuraavaksi kolmeksi viikoksi. Kun kavereiden kanssa istuttiin lauantai-iltana ja katottiin leffaa, aloin miettiä mitä tekisin kun pääsisin kotiin, ja kuvittelin Oulun-kodin. Kesti hetki tajuta, että se on 500 kilometrin päässä. Välimatkakin on niin suhteellista. Sinne on junalla viisi tuntia ja lämpömittarissa pari miinusastetta, mutta ajatuksen tasolla ei näköjään metriäkään.

Lähtö teki silti vähän tiukkaa. Kun sunnuntaina kävelin Hämeenkadulla Rautatieasemalle päin, katoin ihmisiä ja jotenkin ikävöin jo valmiiks niistä jokaista, vaikka en tuntenut niistä ketään, ihan vaan siks että ne asuu siellä. Hymyilin joillekin, ja muutama näytti näkevän mun hymystä sen että oon lähdössä. Ne muutamat hymyili takas, ehkä refleksistä, ehkä sympatiasta, mutta hymyili kuitenkin.

Ehkä kodein maisema Tampereella