She burns like the sun

Lauantai alkoi kahdeksalta aamulla, mikä on mun viikonloppuna erittäin epätyypillistä. Mikäs siinä sitten, aloin lukea loppuun Pentti Holapan Ystävän muotokuvaa ja tuntia myöhemmin suljin sen näyttäen vuoroin kysymysmerkiltä ja vuoroin sydämeltä. Sitten alkoi seuraava joka-aamuinen projekti, jonka vaikeusaste nousi illan konsertin vuoksi ainakin levelille 9: MHLP a.k.a "mitä helvettiä laitan päälleni". Mun kohdalla se yleensä etenee näin:

1. Mää laitan tän!
2. Tää on likanen, mä en laita tätä.
3. Mä laitan ton!
4. Eeeei.
5. Tää mekko on ollu mun päällä jo pari päivää, mutta tässä on tosi mukava olla.
6. Enhän mä voi laittaa tätä, tää on ollu mulla jo kahtena päivänä.
7. Mä kokeilen tota.
8. Eeeeei. Ei.
9. Joo.
10. Ei. E.i.
11. Bussi on kahen minuutin päästä pysäkillä.
12. Ei kolme päivää putkeen sinänsä oo kauheen paha. Jos vaihdan korvakorut, kukaan ei huomaa mitään.

Muse-päivänä tota jooei-listaa jatkui Taru Sormusten Herrasta -mittoihin. Apu löytyi lopulta siskon vaatekaapilta.

Junamatka alkoi erittäin kalliilla lasillisella valkoviiniä. Seurueeseen kuului siis pikkusiskon lisäksi äiti, täti + miesystävä sekä eno + naisystävä. Seurue oli outo mutta fiilis junassa korkealla, ah sitä odottamisen riemua.

Iloinen sisko

Helsingissä käytiin sitten vielä terassilla ennen kuin suunnistettiin hotellille. Sieltä sitten ruuan kautta Olympiastadionille - missattiin eka lämppäri French Films, mikä vähän harmitti. Mutta Mew - Mew! Se oli! Yleensä on vaikeaa rakastua bändiin ensin live-esiintymisen kautta, mutta mun kohdalla kävi nyt niin. Comforting sounds varsinkin, ai että mikä biisi.

Sitten lähti Mew ja odotus jatkui. Jossain vaiheessa lavalta ja lavan pitkältä catwalk-jatkeelta alkoi nousta savua, sitten kuului musemaista musiikkia ja dubstep-uutistenlukija ilmestyi screeneille. En oikein tiedä, mitä sanoisin keikasta, jouduin välillä sellaiseen hurmioon etten olisi varmaan muistanut nimeänikään. Show oli mahtava, Animals-biisin lopussa lavalle kaatui lopulta kuolleena setelejä heittelevä pörssimeklari ja Feeling good päättyi siihen, kun pörssimeklaritar tappoi itsensä juomalla bensaa. Myöhemmin pörssimeklaritar nähtiin enkelin roolissa, valkoisena jakkupukuja ja silmälasisankoja myöten, akrobaattina joka laskeutui hehkulampusta. Jep? Muse, en aina ymmärrä teitä mutta rakastan teitä. JA sitten ne soitti Guiding lightin jota melkein kaikki muut pitää hirveen imelänä mutta joka musta on Musen parhaita yhyyy ja meinasin porata mutta en porannutkaan. Parasta GL:n lisäksi oli Knights of Cydonia, joka saa mut aina sellaseen poltteeseen että hyvä kun pysyy sielu ruumiissa, Plug in baby, ja ylipäätään ehkä paras tunnelma ikinä! Molemmilla Hartwall Areenan -keikoilla olin yläkatsomossa, ja siellä oli meno vähän pelokasta ja jäykkää, mutta ai että miten Olympiastadionilla oltiin mukana! Ainakin meidän katsomo hyppi ja pomppi ja huito.

Totta kai mun toinen puoli ois toivonu soitettavaks niitä vanhempia ei-niin-hittejä, mutta 25 000 ihmisen keikalle lienee turha toivoa sellaista. Vuoden 1999 Sunburnistakin yleisö tuntui menevän vähän hämilleen. Muttasiisjoo en valita mistään, oli parasta!

Dagen efterin masennuksen pelasti Kahvila Lasipalatsin kroissantti, jossa oli briejuustoa ja mansikkaa. Se sanoi mun kielelle sen mitä Muse sanoi korville 12 tuntia aiemmin. Nam, sanon minä ja kuittaan näin sekä yllättävän maukkaan kroissantin sekä ei ollenkaan yllättävällä tavalla maukkaan Musen.

Kuuntelin juuri Mewin ensimmäisen levyn, Frengersin, ja rakastuin lisää. Mutta uni ei tule (klo 3:54). Ja aurinko se siellä vaan nousta puksuttaa.

Haluan veneen

Mikään ei ole nöyryyttävämpää kuin baariin jonottaminen. Paitsi tietenkin juomien jonottaminen baaritiskillä puoli tuntia, jos vielä sattuu olemaan jonottaessaan selvä ja jos kaikki ympärillä on kaikkea muuta kuin selviä. Onneksi Rumassa sentään melko pian soi The Killersin Mr. Brightside ja yhtä pian salmari ja Long island ice tea muuttuivat hilpeydeksi ja rohkeudeksi tanssia kuin idiootti ja laulaa vääriä sanoja väärissä kohdissa. Ja olla välittämättä lasinsirpaleista, joita oli sinä iltana lattialla viisi kertaa enemmän kuin yleensä. Jotenkin tarpeellista oli myös illan viimeinen kappale Imagine ja sen tanssiminen raumalaisherrasmiehen kanssa - ensimmäinen kerta kun sain käsisuudelman Rumassa. Seuraavana päivänä eksyttiin Rodeoon parin ulkopaikkakuntalaisen kaverin perässä - hirveä paikka, mutta onneksi kävelymatkalla takaisin kotiin Laukontorin rannassa eräs perämies pyysi meitä jakamaan kanssaan veneessään tupakan, drinkin, muutaman biisin ja hetken. Tupakasta kieltäydyin. Se perämies sanoi jossain vaiheessa jotain tosi viisasta jonka halusin muistaa tähän merkintään, mutta unohdin sen.

Kuusi (6) päivää Museen.

Olemisen raskaudesta

Eilen ennen nukkumaanmenoa tajusin jotain aika sykähdyttävää. Tajusin että tuo hetki oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan kun mä en oikeasti tehnyt mitään - en lukenut kirjaa, en katsonut leffaa. Mietiskelin vaan ja katselin kattoa - olin.

Olla on sellainen verbi jota mä en turhan usein käytä. Eikä muuten muutkaan. Se on sellainen verbi, jonka poisjättäminen ei vahingoita lauseen ymmärrettävyyttä. "Minä Tarzan", sanoo viidakkomies ja Jane nyökyttelee - pointti on selvä. "Minä Siwaan" sen sijaan saa Tarzaninkin tähtäämään banaanin puhujan lärviin.

Olla-verbiä ilman pärjää kyllä. Ei sitä tarvita kun pitää siirtyä paikasta toiseen, kuten nykymeininki tuntuu hiljaisesti vaativan. Ilman sitä voi elää henkisten listojen mukaan, täydennellä sitten mä -lausetta milloin milläkin liikettä ilmaisevalla verbillä päivän mittaan ja siirtyä paikasta A lopulta välietappien kautta paikkaan Ö - ja pisteessä Ö viimein nukahtaa.


Ehkä olemisen vaikeudesta nykypäivänä kertoo myös tällaisten rauhoittumista ja paikallaanoloa painottavien  harrastusten pinnallenousu. Ehkä kansakunta ei tässä kulttuurissa pysty enää olemaan ilman että naamioi sen harrastuksen muotoon. Siitä o-kirjaimella alkavasta monsterista ei tarvitse huolehtia kun sanoo että tänään mä joogaan ja/tai meditoin. Omatunto on puhdas.

 Mä oon onneks niin sinut laiskuuteni kanssa, ettei oleminen pelkän olemisen vuoksi ahdista. Suosittelen, 5/5! Se rentouttaa ja tulee tarkasteltua mm. kattoa paremmin kuin yleensä.

Alla yksi kesän parhauksista: hitaat aamut. Kahvikuppi pianon päällä ja mä pianopenkillä eikä kiire mihinkään.

nickimooreforever.com

Tapahtunutta:

- The Bling Ring. Sisko ei oikein tykännyt, mä olin lumoutunut. Kun yhdeltä lempiohjaajista tulee uusi elokuva, tuntuu samalta kuin silloin nuorempana, kun sai uuden Potterin käsiin. Lumoutumista edisti se, että Coppolan edellisestä elokuvasta Somewhere en tykännyt, mutta tämä upposi kuin Jussi ja kuokka suohon, kuin lusikka mousseen.

- Jesse Kaikuranta Tammerkosken sillalla. Eteerinen ja vangitsevan hieno keikka!

- Täysin kännäämiseen kadonnut viime viikonloppu. Perjantaina pääsin yhdeksältä, mikä ei tietenkään jätä hirveästi tunteja vuorokaudesta jäljelle. Lauantaina oli kaverin synttärit, joten aloitin juomisen neljältä ja lopetin 12 tuntia myöhemmin. Sunnuntai kului toipumiseen ja naurettavien ruokamäärien tuhoamiseen. Tänään valmistauduin töihin OH GOD WHY -fiiliksellä ja sattumalta työpäivä oli pitkästä aikaa pelkkää OH GOD WHY -tykitystä. Ehkä huomenna kivempia ihmisiä. Kyllä, koputin puuta, tai meidän Ikeasta ostettua sohvapöytää eli puujäljitelmää.

Odotettavaa:

- MUSE. MUSE. MUSEMUSEMUSEMUSEMUSE KOLME VIIKKOA AAAAAAAAAAAAA!!!

- Syksy. Te kaikki varmaan vihaatte mua tän jälkeen, mutta en malta odottaa että työt loppuu ja pääsen keskittyyn opiskeluun kunnolla.

Kysyttävää:

- Mun päässä soi In the navy. Miksi?

Näköjään en kirjallisesti saa tän järkevämpää settiä aikaan, joten tässä teille kuvia.