Kesä on

mm. sitä, että suoristaa hiuksia aamuyöllä. Tämän koin keskiviikkona, kun aamubussi lähti 6.30 ja kamala unirytmini valvotti vielä kolmelta. Mikäs siinä sitten, vaatteet niskaan, hiukset suoriksi (laitoin ne lopulta kuitenkin kiinni, eli +-0) ja piilolinssit ja ihmisyysmaski naamaan. Miksi olin sitten ylipäätään siirtymässä paikasta A paikkaan B näin aikaisin? Tämä tapahtui siksi, että fanitetaan kaverin kanssa Klikkaa mua -sarjaa siinä määrin, että päätettiin hakea siihen avustajiksi. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että mentiin Helsinkiin, istuttiin parin kahvilakohtauksen taustalla ja puhuttiin tosi hiljaa. Oli kyllä ihan mahtava päivä, aurinko paistoi koko päivän sellaisella volyymilla että kärähdin vähän poskista ja nenästä, mutta oli se sen arvoista. Kuvaksissa oli niin siisti tunnelma ja oli ihana päästä näkemään, miten kohtaukset todellisuudessa syntyy. Torkahdus hetkeksi yhden kuvauspaikan terassin aurinkotuoliin kompensoi vähän sitä, että olin nukkunut viime yönä tunnin. Kesä on ehdottomasti myös sitä, että on ihan okei nukahtaa hetkeks julkiselle paikalle.

Ja juhannus, tuo suuri suomalainen. Ratkaistiin kaupunkijuhannuksen ongelma piknikillä luonnon helmassa Arboretumissa. Käytiin myös pulahtamassa järvessä, jonne viimein jätin talviturkkini pitkän tutinan jälkeen. Seuraavaksi vuorossa oli sauna ja sitten valkosuklaapannacotta samalla kun hankkiuduttiin humalaan hitaasti mutta varmasti.

Oli muuten aika pirun hyvää, vaikka itse sanonkin ja vaikka mansikat oli saksalaisia ja kirpeitä. Kun oltiin saatu itsemme saunakunnosta baarikuntoon, lähdettiin kävelemään kohti kaupunkia. Matkan varrella tavattiin väärään suuntaan lähtenyt ilmeisen pilvessä oleva nuorukainen joka soitti mulle kännykästä omatekemäänsä biisiä. Siinä laulettiin että "mun täytyy päästä täältä pois", ja se sano että kuuntele sanoja niin tiedät miltä musta tuntuu. Matkalla toinen pyöräilevä hemmo tarjosi meille kaljojaan jottei itse joisi niitä ja saisi sakkoja tankojuopumuksesta. Käytiin kurkkaamassa, oliko Doris auki - ei ollut. Ruman sulkeutuneisuudesta jo tiedettiinkin, ja murtuneina suunnattiin siis Fat Ladyyn. Joku poika puhui meille ja mä pyysin sitä kertomaan jotain elämästään, se sano jotain salibandystä, ja mä pyysin sitä kertomaan merkittävimmän tapahtuman elämässään ja se sano taas jotain salibandystä. Tunnin oleskelun jälkeen me lähdettiin - kebabille. Sitä kebabia ei voi kuvailla, se oli kaikilla tavoilla täydellistä.

Tänään en aio tavata äidin lisäks ketään, vaikka toi aurinko vaativana sosiaalisen kanssakäymisen symbolina tuolla paistaakin. Sohva, leffa, sipsiä ja ehkä vähän viiniä.

Ihana Helsinki

Lauantaina tein visiitin Helsinkiin, jonne n. 5 kuukautta kerrallaan samassa paikassa asuva kaveri oli juuri muuttanut Torniosta. Vaikka sillon tällön Suomen Helsinki-keskeisyys ärsyttääkin, ei siitä mihinkään pääse miten ihana se on, varsinkin kesäisin.

(Pakko laittaa kuvateksti) Hanhia! HANHIA!

Puhumattakaan ylläolevasta Suomenlinnasta, jossa kävin nyt ekaa kertaa. Ne rakennukset oli niin vanhoja ja ihania ja ne kukat oli niin pitkiä ja meri tuoksui ja AAAAA! Aa-kirjainrykelmään sisältyy semmonen jännä olotila joka on kaikkien sanojen ulkopuolella, semmonen että pitäis vaan huitoo käsillään ja hyppiä niin ihmiset tajuais mitä tarkoittaa. Jännää miten rajallinen sanasto muuten loppujen lopuks on, mä ainakin huomaan usein saavani sanottavani perille enemmänkin äänenpainoilla ja huitomisilla, siis loppujen lopuks aika eläimellisillä keinoilla.


Helsingissä jonotettiin puoli tuntia Aussie bariin jossa juotiin Annan kanssa tequilaa (virhe. VIRHE!), tanssittiin, jonotettiin puoli tuntia vessaan (oikeesti) ja taisin opettaa jotakin saksalaista laulamaan englanniksi "pää, olkapäät, peppu, polvet, varpaat". Miksi - sitä en tiedä. Aussiesta lähdettiin Mäkkiin, jossa muut tilas ja mä jäin ulos odottaan. Ja koska elämään ja varsinkin kesään kuuluu se, että tutustuu uuteen ihmiseen ja viettää sen kanssa hetken, pyysin vieressä tupakoivaa poikaa kertomaan jotain elämästään. Se sanoi että mitäs tässä, siltä varastettiin just 40 vuotta vanha pyörä joka oli ollut sen äidin 70-luvulla, ja sitten muut tuli Mäkistä ja me pyydettiin sitä istuun meidän kanssa Elielinaukiolle. Lähdettiin käveleen siihen suuntaan ja sitten tapahtui yhden suhde miljoonaan: joku mies käveli meidän taluttaen sinistä Nopsa Kombia, eli juurikin sitä varastettua pyörää. Joku kohtalo siinä tuli peliin, haluaisin tietää mitkä on todennäkösyydet sille että poika löytää varastetun pyöränsä samana iltana Helsingistä. Sitten kutsuttiin poliisit ja niillä kesti, ja sillä välin se poika näytti siitä pyörästä punaisen raidan jonka se oli itse maalannut siihen kymmenvuotiaana. Lopulta poliisit tuli ja poika sai pyöränsä. Olin tästä kaikesta jotenkin ihan hirveän fiiliksissä kaksi päivää tapahtuneen jälkeen, se vaan oli jotenkin niin runollista.

 Tykkään muutenkin ihan hirveesti just niistä aamuviiden tai -kuuden hetkistä kun kaikki on just viittä vaille lähtemässä kotiin mutta ei ihan vielä kuitenkaan. Silloin kaupunki on jotenkin aidompi.

Älä tule paha kakku

Nyt seuraa spontaani avautuminen siitä mikä mulle muiden muassa on tässä elämässä tärkeää. Kyseessä on siis jo vuosia kestänyt, karikot nähnyt, ristiriitojen täyttämä rakkaussuhteeni Wordpadin kanssa (ok mä oon niin forever alone).

Aloitetaan seuraavalla lausahduksella: kirjoittaminen on vaikeaa. Mitä enemmän tiedostan omaa kirjoittamistani, sitä hankalammalta se tuntuu. Onko tämä pilkku nyt hyvä tässä? Mitä jos tää kertoja oiskin hän eikä minä? Pitäisköhän mun nyt vähän kuvailla miljöötä tähän väliin kun se Claes Anderssonkin sanoo niin - tai en mä tiedä sanooko se - mutta ainakin joku tärkeä filosofi/maisteri/tohtori/sammakko/hammaslääkäri sanoo niin? Kirjoittamisessa on helppo alkaa ajatella liikaa, koska siinä on aika pirusti hallittavia asioita. Kertoja, tapahtumapaikka, aikamuoto, tekstilaji (vai haluatko kenties käyttää tekstilajin rikkomista tehokeinona? Jepjep, tää on taas näitä strösselit vai kermavaahto vai molemmat vai asunto Kreetalla -tilanteita), ja se suurin kaikista: TYYLI. Joka on ehkä näistä kaikista ahdistavin, sillä siinä ei ole enää mitään sääntöjä, ei MITÄÄN! - Onko ok jos kaikki ihmiset ois tässä myyriä ja tää tapahtuis niinkun Marsissa ja ihmiset eikun myyrät puhuis kiinaa öisin ja portugalia päivisin? - Totta kai se on ok, laita pentu se baskeri nyt syvemmälle sinne päähän!

Silti, kuitenkin, liika ajattelu on se joka tappaa tekstin. Siitä tulee kankeaa ja siitä katoaa tietynlainen hengitys. Lopulta täytyy siis luottaa intuitioon. Tän takia mä oon monta kertaa meinannut hakea Turun yliopistoon JOO-vaihdon kautta lukemaan luovaa kirjoittamista - mutta aina luopunut ajatuksesta. Kaikki nää intuitiiviset asiat, kuten juuri se että onko henkilöhahmot ihmisiä vai myyriä, joutuis yliopiston teoreettisessa käsittelyssä pilkottavaksi elementeiksi kuin leikkauspöydällä konsanaan. Ja sitten kun pilkkoo jotain niin siitä tulee tapa, neuroosi josta on hirveän vaikea päästä eroon. Kirjallisuustieteen sivuaineopiskelijana en enää ikinä koko elämäni aikana tule kykenemään teoksen lukemiseen ilman analysointia. Oma teksti on sellainen juttu, mihin mä en halua liittää samaa neuroosia.

Vaikka taiteilijan vapauden käsite on kirjoittamisessa toisinaan ahdistavan suvaitsevainen, vielä ahdistavampi olisi joku korkeampi taho joka sanoo: "et sä noin voi tehdä". Koska kylläpäs voin. Ja teen! Musta on tärkeää, että on julkaistu  runoja, novelleja ja romaaneja joista 90 % väestöstä ei tajua helvettiäkään.Silti ne on hienoja, ja niitä tehdään juuri sillä intuitiolla.

Mitä vähemmän kirjoitan, sitä enemmän ajattelen sitä: ajattelen että pitäisi kirjoittaa enemmän, tai paremmin tai pidemmin tai eri tavalla. Mitä vähemmän oikeasti kirjoitan, sitä vaikeammalta tekstin tuottaminen tuntuu ilman että lähtee analysoimaan joka sanaa. Siitä ei pääse irti kuin avaamalla Wordpadin ja antamalla palaa. Nyt, kun oon tästä teoreettisesti saastuneesta mielestäni onnistunut kitkemään pois viimeisetkin muka-standardit, olen päässyt mielestäni ihan pätevään päätelmään: jos teksti ei lässähdä, kaikki on hyvin. Jos ei tule sellaisia hetkiä jolloin tekisi mieli kirjoittaa the endit, kaiken pitäis olla kunnossa. Saa rönsyillä, eksyillä ja assosioida, kunhan se pysyy koossa.


Nyt, toverit, sanon teille hyvää yötä! Kohta on jo tämä hetki:
 

Matka vuoteen 1997

Oltiin pikkusiskon kanssa pitkään suunniteltu pyöräretkeä meidän entiseen kotiin, josta muutettiin pois jo vuonna 1997, kun mä olin kuusi ja sisko viisi. Pienestä tihkusateesta huolimatta siis lähdettiin pyörillä kohti Peltolammia.

Kun oltiin perillä, nostalgiaa ei voinut estää. Sen kokemista helpotti se, että mikään ei ollut muuttunut, ei pyykkinarun paikka, keinujen määrä tai se, että metsänsuulla kasvaa kieloja.

 

 

On jotenkin lohduttavaa tietää, että vaikka kasvaa 40 cm, sivistyy, valistuu ja muotoutuu monella muullakin tavalla vekarasta aikuiseksi, jotain pysyvää lapsuudesta on kuitenkin jäljellä ihan sellaisena kuin sen muistaa.

Ex-kodin jälkeen jatkettiin matkaa Peltsun uimarannalle ja huomattiin että ihmismuisti on aika jännä. Vaikka ei oltu noilla seuduilla pyöritty kuuteentoista vuoteen ja oltiin menty sitä reittiä ehkä vain pari kertaa aiemmin, joku alitajunnan navigaattori meidät ohjasi perille. Paikat ei ollut tuttuja mutta oli kuitenkin, sitä muisti jotain outoja asioita kuten vaikka yhden talon tai tienmutkan.

Aurinko paistoi niin lämpimästi, että sain ylioppilaslakinvalkoisiin kinttuihini hiukan väriäkin. Ranta oli vielä iltapäivälläkin hirveän tyhjä, mikä tuntui aika ylelliseltä.

 

Heinäkuun aurinko! Eikä ole kuin vasta toukokuu!

Illalla mentiin sitten äidin ja siskon kanssa YleX:n ilmaiskonserttiin kuuntelemaan vähän PMMP:tä, joka onnistuu aina yllättämään. En mä niitä erityisemmin kuuntele, mutta aina keikalla lumoudun siitä miten hyvin ne oikeasti osaa laulaa ja miten paljon ne antaa itsestään lavalla.

Seuraavaksi suunnattiin Suvilaivalle, jonka siideritarjonta tuli positiivisena yllätyksenä. Itse valitsin kookossiiderin, mutta olisi siinä ollut valinnanvaraa persikasta muistaakseni mustikkaan! Ja oli meinaan kummallisinta ja parasta siideriä ikinä.

Illan viimeiset siiderit nautittiinkin sitten lähibaarissamme Oluthuone Pekossa. Mun siideri oli tehty puusta pudonneista omenista, oijoijoi miten maukasta.

Onneks nyt otan kuvia miltei koko ajan kaikkialla, pysyy jonkinlainen käsitys siitä miten paljon juonkaan tai syön ulkona. Ei meinaan hyvältä näytä.

Tänään en oo tehnyt mitään muuta kuin herännyt, soittanut, syönyt ja kuunnellut kaverin suosittelemana Rubikia. Sisko kertoi, että nimenomaan uusien bändien ja uuden musiikin kuuntelemisen on tutkittu olevan yhteydessä onnellisuuteen. Tein pieniluontoisen päätöksen muuttua viimeinkin tällaisesta kolmen bändin nysvöstä vähän kaikkiruokaisemmaksi.

Illan seuraava ohjelmanumero: Vain elämään ensimmäinen uusinta 19:30. Oon nähnyt ton Jari-jakson varmaan jo kolme kertaa, mutta ei se haittaa.