Ihana Helsinki

Lauantaina tein visiitin Helsinkiin, jonne n. 5 kuukautta kerrallaan samassa paikassa asuva kaveri oli juuri muuttanut Torniosta. Vaikka sillon tällön Suomen Helsinki-keskeisyys ärsyttääkin, ei siitä mihinkään pääse miten ihana se on, varsinkin kesäisin.

(Pakko laittaa kuvateksti) Hanhia! HANHIA!

Puhumattakaan ylläolevasta Suomenlinnasta, jossa kävin nyt ekaa kertaa. Ne rakennukset oli niin vanhoja ja ihania ja ne kukat oli niin pitkiä ja meri tuoksui ja AAAAA! Aa-kirjainrykelmään sisältyy semmonen jännä olotila joka on kaikkien sanojen ulkopuolella, semmonen että pitäis vaan huitoo käsillään ja hyppiä niin ihmiset tajuais mitä tarkoittaa. Jännää miten rajallinen sanasto muuten loppujen lopuks on, mä ainakin huomaan usein saavani sanottavani perille enemmänkin äänenpainoilla ja huitomisilla, siis loppujen lopuks aika eläimellisillä keinoilla.


Helsingissä jonotettiin puoli tuntia Aussie bariin jossa juotiin Annan kanssa tequilaa (virhe. VIRHE!), tanssittiin, jonotettiin puoli tuntia vessaan (oikeesti) ja taisin opettaa jotakin saksalaista laulamaan englanniksi "pää, olkapäät, peppu, polvet, varpaat". Miksi - sitä en tiedä. Aussiesta lähdettiin Mäkkiin, jossa muut tilas ja mä jäin ulos odottaan. Ja koska elämään ja varsinkin kesään kuuluu se, että tutustuu uuteen ihmiseen ja viettää sen kanssa hetken, pyysin vieressä tupakoivaa poikaa kertomaan jotain elämästään. Se sanoi että mitäs tässä, siltä varastettiin just 40 vuotta vanha pyörä joka oli ollut sen äidin 70-luvulla, ja sitten muut tuli Mäkistä ja me pyydettiin sitä istuun meidän kanssa Elielinaukiolle. Lähdettiin käveleen siihen suuntaan ja sitten tapahtui yhden suhde miljoonaan: joku mies käveli meidän taluttaen sinistä Nopsa Kombia, eli juurikin sitä varastettua pyörää. Joku kohtalo siinä tuli peliin, haluaisin tietää mitkä on todennäkösyydet sille että poika löytää varastetun pyöränsä samana iltana Helsingistä. Sitten kutsuttiin poliisit ja niillä kesti, ja sillä välin se poika näytti siitä pyörästä punaisen raidan jonka se oli itse maalannut siihen kymmenvuotiaana. Lopulta poliisit tuli ja poika sai pyöränsä. Olin tästä kaikesta jotenkin ihan hirveän fiiliksissä kaksi päivää tapahtuneen jälkeen, se vaan oli jotenkin niin runollista.

 Tykkään muutenkin ihan hirveesti just niistä aamuviiden tai -kuuden hetkistä kun kaikki on just viittä vaille lähtemässä kotiin mutta ei ihan vielä kuitenkaan. Silloin kaupunki on jotenkin aidompi.