Aloitetaan seuraavalla lausahduksella: kirjoittaminen on vaikeaa. Mitä enemmän tiedostan omaa kirjoittamistani, sitä hankalammalta se tuntuu. Onko tämä pilkku nyt hyvä tässä? Mitä jos tää kertoja oiskin hän eikä minä? Pitäisköhän mun nyt vähän kuvailla miljöötä tähän väliin kun se Claes Anderssonkin sanoo niin - tai en mä tiedä sanooko se - mutta ainakin joku tärkeä filosofi/maisteri/tohtori/sammakko/hammaslääkäri sanoo niin? Kirjoittamisessa on helppo alkaa ajatella liikaa, koska siinä on aika pirusti hallittavia asioita. Kertoja, tapahtumapaikka, aikamuoto, tekstilaji (vai haluatko kenties käyttää tekstilajin rikkomista tehokeinona? Jepjep, tää on taas näitä strösselit vai kermavaahto vai molemmat vai asunto Kreetalla -tilanteita), ja se suurin kaikista: TYYLI. Joka on ehkä näistä kaikista ahdistavin, sillä siinä ei ole enää mitään sääntöjä, ei MITÄÄN! - Onko ok jos kaikki ihmiset ois tässä myyriä ja tää tapahtuis niinkun Marsissa ja ihmiset eikun myyrät puhuis kiinaa öisin ja portugalia päivisin? - Totta kai se on ok, laita pentu se baskeri nyt syvemmälle sinne päähän!
Silti, kuitenkin, liika ajattelu on se joka tappaa tekstin. Siitä tulee kankeaa ja siitä katoaa tietynlainen hengitys. Lopulta täytyy siis luottaa intuitioon. Tän takia mä oon monta kertaa meinannut hakea Turun yliopistoon JOO-vaihdon kautta lukemaan luovaa kirjoittamista - mutta aina luopunut ajatuksesta. Kaikki nää intuitiiviset asiat, kuten juuri se että onko henkilöhahmot ihmisiä vai myyriä, joutuis yliopiston teoreettisessa käsittelyssä pilkottavaksi elementeiksi kuin leikkauspöydällä konsanaan. Ja sitten kun pilkkoo jotain niin siitä tulee tapa, neuroosi josta on hirveän vaikea päästä eroon. Kirjallisuustieteen sivuaineopiskelijana en enää ikinä koko elämäni aikana tule kykenemään teoksen lukemiseen ilman analysointia. Oma teksti on sellainen juttu, mihin mä en halua liittää samaa neuroosia.
Vaikka taiteilijan vapauden käsite on kirjoittamisessa toisinaan ahdistavan suvaitsevainen, vielä ahdistavampi olisi joku korkeampi taho joka sanoo: "et sä noin voi tehdä". Koska kylläpäs voin. Ja teen! Musta on tärkeää, että on julkaistu runoja, novelleja ja romaaneja joista 90 % väestöstä ei tajua helvettiäkään.Silti ne on hienoja, ja niitä tehdään juuri sillä intuitiolla.
Mitä vähemmän kirjoitan, sitä enemmän ajattelen sitä: ajattelen että pitäisi kirjoittaa enemmän, tai paremmin tai pidemmin tai eri tavalla. Mitä vähemmän oikeasti kirjoitan, sitä vaikeammalta tekstin tuottaminen tuntuu ilman että lähtee analysoimaan joka sanaa. Siitä ei pääse irti kuin avaamalla Wordpadin ja antamalla palaa. Nyt, kun oon tästä teoreettisesti saastuneesta mielestäni onnistunut kitkemään pois viimeisetkin muka-standardit, olen päässyt mielestäni ihan pätevään päätelmään: jos teksti ei lässähdä, kaikki on hyvin. Jos ei tule sellaisia hetkiä jolloin tekisi mieli kirjoittaa the endit, kaiken pitäis olla kunnossa. Saa rönsyillä, eksyillä ja assosioida, kunhan se pysyy koossa.
Nyt, toverit, sanon teille hyvää yötä! Kohta on jo tämä hetki:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti