Olemisen raskaudesta

Eilen ennen nukkumaanmenoa tajusin jotain aika sykähdyttävää. Tajusin että tuo hetki oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan kun mä en oikeasti tehnyt mitään - en lukenut kirjaa, en katsonut leffaa. Mietiskelin vaan ja katselin kattoa - olin.

Olla on sellainen verbi jota mä en turhan usein käytä. Eikä muuten muutkaan. Se on sellainen verbi, jonka poisjättäminen ei vahingoita lauseen ymmärrettävyyttä. "Minä Tarzan", sanoo viidakkomies ja Jane nyökyttelee - pointti on selvä. "Minä Siwaan" sen sijaan saa Tarzaninkin tähtäämään banaanin puhujan lärviin.

Olla-verbiä ilman pärjää kyllä. Ei sitä tarvita kun pitää siirtyä paikasta toiseen, kuten nykymeininki tuntuu hiljaisesti vaativan. Ilman sitä voi elää henkisten listojen mukaan, täydennellä sitten mä -lausetta milloin milläkin liikettä ilmaisevalla verbillä päivän mittaan ja siirtyä paikasta A lopulta välietappien kautta paikkaan Ö - ja pisteessä Ö viimein nukahtaa.


Ehkä olemisen vaikeudesta nykypäivänä kertoo myös tällaisten rauhoittumista ja paikallaanoloa painottavien  harrastusten pinnallenousu. Ehkä kansakunta ei tässä kulttuurissa pysty enää olemaan ilman että naamioi sen harrastuksen muotoon. Siitä o-kirjaimella alkavasta monsterista ei tarvitse huolehtia kun sanoo että tänään mä joogaan ja/tai meditoin. Omatunto on puhdas.

 Mä oon onneks niin sinut laiskuuteni kanssa, ettei oleminen pelkän olemisen vuoksi ahdista. Suosittelen, 5/5! Se rentouttaa ja tulee tarkasteltua mm. kattoa paremmin kuin yleensä.

Alla yksi kesän parhauksista: hitaat aamut. Kahvikuppi pianon päällä ja mä pianopenkillä eikä kiire mihinkään.