She burns like the sun

Lauantai alkoi kahdeksalta aamulla, mikä on mun viikonloppuna erittäin epätyypillistä. Mikäs siinä sitten, aloin lukea loppuun Pentti Holapan Ystävän muotokuvaa ja tuntia myöhemmin suljin sen näyttäen vuoroin kysymysmerkiltä ja vuoroin sydämeltä. Sitten alkoi seuraava joka-aamuinen projekti, jonka vaikeusaste nousi illan konsertin vuoksi ainakin levelille 9: MHLP a.k.a "mitä helvettiä laitan päälleni". Mun kohdalla se yleensä etenee näin:

1. Mää laitan tän!
2. Tää on likanen, mä en laita tätä.
3. Mä laitan ton!
4. Eeeei.
5. Tää mekko on ollu mun päällä jo pari päivää, mutta tässä on tosi mukava olla.
6. Enhän mä voi laittaa tätä, tää on ollu mulla jo kahtena päivänä.
7. Mä kokeilen tota.
8. Eeeeei. Ei.
9. Joo.
10. Ei. E.i.
11. Bussi on kahen minuutin päästä pysäkillä.
12. Ei kolme päivää putkeen sinänsä oo kauheen paha. Jos vaihdan korvakorut, kukaan ei huomaa mitään.

Muse-päivänä tota jooei-listaa jatkui Taru Sormusten Herrasta -mittoihin. Apu löytyi lopulta siskon vaatekaapilta.

Junamatka alkoi erittäin kalliilla lasillisella valkoviiniä. Seurueeseen kuului siis pikkusiskon lisäksi äiti, täti + miesystävä sekä eno + naisystävä. Seurue oli outo mutta fiilis junassa korkealla, ah sitä odottamisen riemua.

Iloinen sisko

Helsingissä käytiin sitten vielä terassilla ennen kuin suunnistettiin hotellille. Sieltä sitten ruuan kautta Olympiastadionille - missattiin eka lämppäri French Films, mikä vähän harmitti. Mutta Mew - Mew! Se oli! Yleensä on vaikeaa rakastua bändiin ensin live-esiintymisen kautta, mutta mun kohdalla kävi nyt niin. Comforting sounds varsinkin, ai että mikä biisi.

Sitten lähti Mew ja odotus jatkui. Jossain vaiheessa lavalta ja lavan pitkältä catwalk-jatkeelta alkoi nousta savua, sitten kuului musemaista musiikkia ja dubstep-uutistenlukija ilmestyi screeneille. En oikein tiedä, mitä sanoisin keikasta, jouduin välillä sellaiseen hurmioon etten olisi varmaan muistanut nimeänikään. Show oli mahtava, Animals-biisin lopussa lavalle kaatui lopulta kuolleena setelejä heittelevä pörssimeklari ja Feeling good päättyi siihen, kun pörssimeklaritar tappoi itsensä juomalla bensaa. Myöhemmin pörssimeklaritar nähtiin enkelin roolissa, valkoisena jakkupukuja ja silmälasisankoja myöten, akrobaattina joka laskeutui hehkulampusta. Jep? Muse, en aina ymmärrä teitä mutta rakastan teitä. JA sitten ne soitti Guiding lightin jota melkein kaikki muut pitää hirveen imelänä mutta joka musta on Musen parhaita yhyyy ja meinasin porata mutta en porannutkaan. Parasta GL:n lisäksi oli Knights of Cydonia, joka saa mut aina sellaseen poltteeseen että hyvä kun pysyy sielu ruumiissa, Plug in baby, ja ylipäätään ehkä paras tunnelma ikinä! Molemmilla Hartwall Areenan -keikoilla olin yläkatsomossa, ja siellä oli meno vähän pelokasta ja jäykkää, mutta ai että miten Olympiastadionilla oltiin mukana! Ainakin meidän katsomo hyppi ja pomppi ja huito.

Totta kai mun toinen puoli ois toivonu soitettavaks niitä vanhempia ei-niin-hittejä, mutta 25 000 ihmisen keikalle lienee turha toivoa sellaista. Vuoden 1999 Sunburnistakin yleisö tuntui menevän vähän hämilleen. Muttasiisjoo en valita mistään, oli parasta!

Dagen efterin masennuksen pelasti Kahvila Lasipalatsin kroissantti, jossa oli briejuustoa ja mansikkaa. Se sanoi mun kielelle sen mitä Muse sanoi korville 12 tuntia aiemmin. Nam, sanon minä ja kuittaan näin sekä yllättävän maukkaan kroissantin sekä ei ollenkaan yllättävällä tavalla maukkaan Musen.

Kuuntelin juuri Mewin ensimmäisen levyn, Frengersin, ja rakastuin lisää. Mutta uni ei tule (klo 3:54). Ja aurinko se siellä vaan nousta puksuttaa.