Harmaan 50 sävyä

Mun on pitkän aikaa pitänyt käydä katsomassa, mitä talvi on tuolle naapurin Arboretumille tehnyt. Odotin sellaista hetkeä, että maisema olisi vähän kiltimpi - olisi edes pari senttiä lunta tätä harmautta lievittämässä.  Mun mielialaan vaikuttaa pelottavankin paljon se, miltä ulkona näyttää, ja tämä selittääkin sen, miksi tällä viikolla ei ole ollut oikein fiilistä mihinkään. Mä laitan mieluummin kolme kerrosta vaatetta päälle kahdenkymmenen asteen pakkaseen kuin katselen paljaita puita ja loskaa.

Vaikka ulkona näytti harmaalta, kyllä sieltä värejäkin löytyi, aika paljonkin. Noissa lumettomissakin maisemissa oli jotain tosi nättiä, jotain The Road -leffan aavemaisella tavalla kaunista. Mewin Frengers-levy korvanapeissa innostuin kuvailemaan yllättävän pitkäksi aikaa ja tajusin lopettaa vasta kun viimeinen kappale oli loppunut ja tunto hävinnyt sormista.

 

 

 

 

Aavemaisinta oli eräässä puussa ohuella narulla leijunut irto-oksa. Tämän tarina jää kaikin puolin epäselväksi:

Blair Witch Projectin nähneenä sain tästä aikamoiset kylmät väreet.

Nyt soi: Woodkid - Run boy run. AH, mikä biisi! Spotifyn alternative-radion kautta löytää kyllä tosi kiinnostavia nimiä.