Korjaan itseäni. Mikään taide ei mene yhtä paljon ihon alle kuin elokuva.
Ei tietenkään aina. Mutta joskus harvoin ääni ja kuva vain täydentää toisiaan niin hyvin, että syntyy jotain joka menee luuhun asti.
Katsoin tänään sellaisen leffan kuin The Fall. En varmaan osaa sanoa siitä mitään järkevää. Muuta kuin että katsokaa se. Aika päräyttävän onnistunutta kuvan ja äänen avioliittoa alusta asti.
Siinä alkukohtaus, jos rahkeet ei riitä koko elokuvan katsomiseen. Rakastan tossa elokuvassa niin monta asiaa etten kestä.
Ensinnäkin: visuaalinen toteutus, miten toi on ees mahdollinen?! Imdb:n mukaan ilmeisesti siten, että ko. elokuvaa kuvattiin neljä vuotta - 28 maassa.
Toiseksi: Lee Pace.
Kolmanneksi: pääosassa oleva lapsi on oikeasti lapsi, ei mikään pikkuviisas aikuisinkarnaatio 5-vuotiaassa, vaan hölmö, jäätä nuoleva, nenää kaivava lapsi perkele.
Neljänneksi: kaikki. Jotenkin vaan... kaikki. Kaikki meni nyt niin kohdalleen että en tiedä miten päin olisin.
Nyt teen jotain, mitä en ole oman tietoni mukaan ikinä tehnyt.
Teen jotain, joka saisi äidin pudistamaan päätään, presidentin huolestumaan nuorten syrjäytymisestä.
En ryöstä Siwaa.
En juo yskänlääkettä humalahakuisesti.
En aseta maahan pommia, katso hätäisesti ympärilleni ja juokse pakoon.
Katson. Saman elokuvan. Kolmannen kerran. Yhden päivän aikana.
Meanwhile, loput joulunpalaset.
 |
| Jee sain hanskat |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti